Blogitekstit luettavissa täältä myös pdf-tiedostoina!
Siihen kuulemma tottuu, olemassa olemiseen.
Yksityiskohdat ovat vain sivuseikkoja, kuten putoilevat
munasolut
Mirjo Anttola-Hakala
Homo Empathicus -projekti kiinnostaa minua myös henkilöhistoriaani liittyvistä syistä. Toimin viime vuosituhannella tiedotustopin opettajana ja tutkijana Tampereen ja Vaasan yliopistoissa. Teatteri oli mukana työssäni 1980-luvun puolivälistä lähtien. Kirjoitin julkisuudesta ja journalismista teatterimetaforan kautta. Yritin pohtia vertauskuvia käyttämättä suoraan myös sitä, voitaisiinko teatterissa kehittyviä toisen asemaan asettumisen tekniikoita käyttää hyväksi journalismin kehittämisessä. Mikko Bredenbergin esittelemät ideat ovat herättäneet minut uskomaan, että Homo Empathicus vastaa kolmikymmenvuotisiin haaveisiini jollakin sellaisella tavalla, jota en ole ennen osannut ajatella.
Keski-ikäni yliopistot olivat minulle myös melko traumaattinen kokemus. Tunsin osallistuvani tiedotusopin laitoksella sellaisen ideologisen työn tekemiseen, josta on vahinkoa journalismille, journalismin lukijoille ja koko yhteiskunnalle. Olin omalta - onneksi varsin vaatimattomalta -osaltani luomassa ja levittämässä viestinnän ideologiaa. Myös epämieluisat kokemukseni tekevät Homo Empathicuksen minulle houkuttelevaksi. Odotan kiinnostuneena, käykö HE sellaisten sairastuttavien kielipelien kimppuun, joita tiede ja muut ideologiset apparaatit pyörittävät yhteiskunnassa.
Kritiikkejä kirjoittaessani yritän aina tarttua suoraan itse esitykseen ja sulkeistaa odotukset, luokitukset ja ennakkokaavat parhaani mukaan pois. Jos en kuitenkaan pääse jostakin enakko-odotuksestani tai -luulostani eroon, niin pyrin ottamaan sen jutussa esiin. Nyt olen koonnut vastoin tavanomaisia parempia tarkoituksiani aikamoisen patterin odotuksia ja kaavailuja. Yritän purkaa ne tässä esseessäni, jotta voisin mennä huomenna ensimmäiseen treeniin viattomin mielin. Juttuni sisältää siis omia teatteriteoreettisia mielihauteitani ja umpimähkäisiä arvauksia siitä, miten Mikon esittämät ideat inkarnoituvat ensi torstaina empaattisiksi ihmisiksi.
Kirjoitukseni ensimmäinen osa käsittelee sitä, miten ideologiset kielipelit sairastuttavat elämänmuotoja ja yhteiskuntaa. Se perustuu Reijo Työrinojan (1984) Wittgenstein-tutkielmaan, jonka luin reilut kaksi viikkoa sitten Anna Kontulan (2012) uskontoaiheisen kirjan innostamana. Toinen osa pohtii alustavasti, miten teatteri voisi parantaa elämänmuodon ja yhteiskunnan sairauksia. Siihen tarkoitukseen en löytänyt kaikkia vaivoja kattavaa lääkeluetteloa. Erkki Aura, Erving Goffman, Project pH6, sekä Ludwig Wittgentsein tarjoavat yksittäisiä reseptejä. Arvelen myös, että Aristoteteleen katharsis toimii tunteita likaavia kielipelitauteja puhdistavana terveyskylpynä. Osien yhdistäjänä ja kirjoitukseni varsinaisena inspiroijana toimii Mikko Bredenbergin (2013) minulle äskettäin lähettämä käsikirjoitus.
Yhteiskunnan katarri
Ludwig Wittgesteinin mukaan filosofien tehtävänä on parantaa niitä kielenkäytön sairauksia, joita he itse aiheuttavat. Kielenkäyttöhäiriöt eivät siis hänen mukaansa johdu siitä, että jokapäiväisessä kielenkäyttötavassamme olisi jotakin vikaa. Se on yleensä hyvässä kunnossa juuri sellaisena kuin se on. Missään kielemme sanassa ei liioin ole sinänsä mitään vikaa.
Kielenkäyttöhäiriöt syntyvät Wittgensteinin mukaan vasta sitten, kun alamme tarkastella kieltä erityisellä "filosofisella" tavalla (Työrinoja 1984, 43, sitaattimerkit Työrinojan). "Filosofia" ei tarkoita tässä pelkästään filosofiaa, vaan myös muita jollakin tavalla hienoiksi tai virallisiksi koettuja kielenkäyttötapoja. Esimerkiksi journalismin, politiikan, talouden, teologian ja muun tieteen kielipelit luovat joskus meidän normaalia jokapäiväistä kielimaailmaamme leikatessaan ideologioita, maailmankatsomuksia ja muita elämänmuotoa invalidisoivia kielenkäytön sairauksia.
Wittgenstein pitää kielen aiheuttamia elämänmuodon sairauksia vakavina. Kielenkäyttöhäiriöt eivät ole hänelle ongelmia siinä mielessä, että niihin olisi olemassa oikeita tai vääriä ratkaisuja. Ne ovat sen sijaan patologisia tiloja, joihin tulee suhtautua samoin kuin ruumiin sairauksiin suhtaudutaan. Ne pitää poistaa. (Emt., 44-45.) Kielipelissä sairautta aiheuttavan sanan (filosofian "maailman", maailmankatsomuksen "arjalaisen veren", kirjastoreformismin "yhteisöllisyyden", politiikan "demokratian", talouden "kilpailukyvyn" tai viestintätieteen "viestinnän") korvaaminen jollakin toisella sanalla ei paranna kielen ja elämänmuodon sairautta, jos korvattavan sanan käyttötapa on jo vakiintunut ideologiseksi. Sairasta kielipeliä hallitsevan sanan vaihtaminen toiseen (vaikkapa "tiedotuksen" korvaaminen "viestinnällä" journalismin ideologisessa opetuksessa) on maksakirroosin parantamista malarialla. Sairastuttavasta kielipelistä on päästävä kokonaan eroon.
Jokapäiväistä tervettä kieltä käyttäessämme meidän on hieman vaikea uskoa, että kielenkäytön häiriöt ovat niin vakavia ja perustavanlaatuisia kuin Wittgenstein väittää. "Kieltä" koskeva kielipelimme varjelee meitä kielen pelottavien voimien näkemiseltä. Jos sanomme, että jokin ongelma on "vain" semioottinen tai kielellinen, niin tarkoitamme, että ongelmaa ei oikeastaan olekaan. Tämä ongelmattomuuden tuottaminen, jota Bredenberg (2013) nimittää taipumuksemme tottua, estää meitä näkemästä niitä yhteiskunnan prosesseja, joihin osallistumalla aiheutamme kärsimyksiä ihmisille ja muulle luomakunnalle.
Työrinojan tutkimus käsittelee uskonnollista kieltä. Hän ei kuvaile kielen sairauksia kovinkaan tarkasti, vaan keskittyy siihen, mikä on terveen ja sairaan kielipelin formaali ero uskonnossa. Wittgenstein itse menettelee vanhojen lukumuistumieni mukaan samalla tavalla. Niinpä lukija joutuu tekemään taudinkuvauksia omin voimin.
Terve uskonnollinen kielipeli ei todistele Wittgensteinin mukaan Jumalan olemassaoloa, ei selittele uskoa eikä manipuloi toisia. Todisteluja ei tarvita, sillä uskovan elämää hallitsee ehdoton varmuus. Hyväntahtoinen sekulaari sivullinenkin voi päätellä, että sen perustana täytyy uskovan henkilökohtainen kokemus Jumalan rakkaudesta. Hyvällä lykyllä tervettä kielipeliä pelaava uskova luo iloa rauhaa itselleen ja muille. Jos Jumala sen sijaan kaapataan sellaiseen kielipeliin, jossa todistellaan ja selitellään asioita ja manipuloidaan ihmisiä, niin Jumala sairastuu ja peli muuttuu helvetilliseksi. Pahantuulinen sekulaari sivullinen päättelee, että pyhillä asioilla käyty rivo laskelmointi perustuu oman edun tavoitteluun. Syntyy valheita ja vedätyksiä. Julmuus, suvaitsemattomuus ja tekopyhyys valtaavat alaa elämänmuodossa. Kirjaroviot, noitaroviot ja uskonsodat syttyvät yhteiskunnassa.
Oma kokemukseni tieteen teossa poikkeaa Työrinojan erittelemistä wittgensteinilaisista Jumalan kieliopeista siinä, että tervettä ja viatonta tieteen kielipeliä ei ollut olemassa samassa mielessä kuin ehdoton "uskonnollinen usko" on wittgensteinilaisessa katsannossa olemassa elävien ihmisten toimintana omassa uskonnollisen uskon kielipelissään. "Aitoa tiedettä" tietenkin tavoiteltiin. Se tapahtui samalla tavalla kuin "aitoa uskoa" tavoitellaan uskonnon sairaissa kielipeleissä, siis jakolinjoja, hierarkioita ja tekopyhyyttä luovasti ja lujittavasti.
Se kielipeli, jossa Jumala sairastuu, muistuttaa tieteen kielipelejä. Tai ainakin se muistuttaa sitä, millaiseksi tieteen kielipelejä sivusta katsoen luullaan. Tieteessähän todennetaan ja selitetään ja siitä syntyy en yhteiskunnallinen mahti. Minun kokemusteni mukaan luulo on väärä. tieteen vaikutukset eivät perustu todentamiseen tai selittämiseen vaan muutamien melko harvojen yleiskäsitteiden käsittelyyn.
Yleiset yleiskäsitteet toistetaan lausekkeissa, jotka ovat itsestään selvästi tosia tai itsestään selvästi vääriä. Kummatkaan eivät johda konkretisaatioihin. On varmasti totta, että "journalismi on viestintää". Sen sanominen journalismin opiskelijalle on yhtä hedelmällistä kuin kertoa hauenpyyntiä opettelevalle ihmiselle, että "hauki on kala". Se, että "journalismi on heijastusta", ei puolestaan varmasti pidä paikkaansa. Tulevan journalistin evästäminen tällä metaforalla on yhtä hyödyllistä kuin sanoa tulevalle hauenkalastajalle, että "hauki on höpönpöpö".
Minun yliopistovuosinani tieteen ideologista perustaa luotiin toistelemalla vielä "viestintääkin" yleisempiä ja merkityksettömämpiä yleiskäsitteitä. Käsitteiden "tuottaminen" tapahtui joka arkipäivä sana sanalta ja käänne käänteeltä täsmälleen samalla tavalla. Tällaisten lausekkeiden sairastuttavuus ei ole niiden itsestäänselvyydessä eikä typeryydessä, vaan siinä, että kuulijoiden on suorastaan pakko olla suhtautuvinaan arvovaltaisesti toistettuihin sanoihin ainakin jossakin määrin vakavasti. Yksi teeskentelee huomaavansa, että löytää syvältä trivialiteetin tai typeryyden takaa kiehtovan olemuksellisen järjen. Hän on hieman huolissaan teeskentelynsä uskottavuudesta ja päättää esittää entistä syvällisemmän näköisiä viisauksia. Toinen myöntää itselleen hiljaa mielessään, että ei löydä lauseista mitään mieltä, mutta muut, häntä äärettömän paljon viisaammat löytävät. Hän on hieman ärtynyt siitä, että näkee muiden yhtä tyhmien olevan ymmärtävinään. Kolmas ei onneksi välitä hönkäsen pöläystä koko opetuksesta. Hän elää rehtinä ja onnellisena elämänsä loppuun asti, mutta hänellä on taipumusta tuomita potaskaksi kaikki sellaisetkin vaikean oloiset asiat, joissa voi sittenkin olla jotakin järkeä. Eliitin rivit eivät tunnu hänestä houkuttelevilta, koska hän tuntee penseyttä ymmärtämisen teeskentelemistä kohtaan.
Ymmärtämisen teeskentely on eliitin valikoitumisen mekanismi. Yhteiskunnan johtaville paikoille nousevat ne, jotka ilkeävät teeskennellä, että ymmärtävät sellaista, mitä eivät ymmärrä. Autoritaarisuus, epärehellisyys, kauna ja kyynisyys kasvavat ideologisen kielipeliyhteisön elämänmuodossa. Ymmärtämisen teeskentely institutionalisoituu ja aiheuttaa rakennemuutoksia ideologista kielipeliyhteisöä ympäröivään yhteiskuntaan. Tyhmimpien, epärehellisimpien ja häpeämättömimpien valta eli nomenklatuura vahvistuu. (Ks. Julkunen 2005.)
Kielipelien sairauksissa ei ole kyse vain epämiellyttävien alistussuhteiden luomisesta. Kun talousjournalisti kohtaa talouselämän edustajan (ks. esimerkiksi Kuparinen & Hanska 2013) ja teeskentelee ymmärtävänsä tämän ajatuksia ja pitävänsä niitä syvällisinä viisauksina, hän osallistuu samalla työaikojen pidentämiseen, riiston tehostamiseen, ihmiskaupan vauhdittamiseen ja maapallon luonnon tuhoamiseen.
Kielipelien sairaudet syntyvät ihmisten kohtaamisissa. Ihminen lähestyy niissä toista, esiintyy tälle ja tekee yleisönään toimivaa toista ihmistä koskevia oletuksia, eli asettuu tavalla tai toisella hänen asemaansa. Tavat voivat olla monenlaisia, esimerkiksi laskelmallisia tai empaattisia. Kaikissa tapauksissa kaikki kielipelit siis syntyvät ja sairastuvat teatterinomaisissa oloissa. Tässä katsannossa voi ajatella, että myös elämänmuodon ja yhteiskunnan sairauksien parantaminen on teatterinomainen tehtävä, jota teatterin pitää ryhtyä hoitamaan.
Tunnistavien tunteiden terveyskylpy
Wittgenstein siis julistaa kielen sairauksien parantamisen filosofien tehtäväksi. Moni filosofi on kuullut kutsun, mutta vain harva on pannut toimeksi. Teatterissa sen sijaan käsitellään kielen aiheuttamia elämänmuodon sairauksia melko menestyksekkäästi tuon tuostakin. Niin tapahtuu jopa aivan keskinkertaisissa laitosteattereissa varsinkin silloin, kun ne tulkitsevat uusia kotimaisia komedioita. Teatteri parantaa maailmaa (!).
Bredenberg (2013) kiinnittää huomiota kahteen teatteriin keskeisesti liittyvään osatekijään, jotka hän esittää näin:
1) näyttämö = kokemuksellisena suhteena tiedostettu "maailma"
2) näyttelijä = ihminen.
Keskityn juttuni tässä osassa vain toiseen yhtälöön, eli näyttelijään. Esitän vanhoja muistumia siitä, miten tällaisen asetelman konkretisointia on ehdotettu aikaisemmin. Esitän myös umpimähkäisiä arvauksia siitä, miten Mikko konkretisoi sen huomenna.
Erving Goffmanin (1959) dramaturgisesta sosiologiasta on johdettavissa yhtälö, joka sopii mielestäni Mikko Bredenbergin yhtälön jatkoksi. Se voidaan esittää näin:
3) ihminen = näyttelijä.
Ihminen konkretisoituu Goffmanin yhtälössä. Hänen mukaansa yhteiskunta on eräänlainen teatteri, jossa ihmiset näyttelevät koko ajan toisilleen. Teatterin ja muun yhteiskunnan ero on siinä, miten yleisö sijoitetaan. Teatterissa yksi näyttelijä esiintyy toisille näyttelijöille ja yleisö muodostaa kolmannen osapuolen. Teatterin ulkopuolella kolme osapuolta puristuu kahdeksi. Osa, jota yksi ihminen näyttelee, on sovitettu toisten näyttelemiin osiin samalla, kun nämä vastanäyttelijät muodostavat yleisön.
Katsoin pari vuotta sitten Project pH6:n innostavan Pietá -monologin Hotelli Tammerin huoneessa Tampereella. Tein siitä Goffman-tulkinnan Kaltioon. Kirjoitin muun muassa näin:
"Teatterin ulkopuolella vallitsevassa yhteiskunnassa yleisöä on vain ihmisten sisällä. Teatterissa on yleisöä myös katsomossa. Molemmissa tapauksissa toiminta tapahtuu yleisöä varten, sen kunniaksi. Goffmanin dramaturgisen sosiologian näkökulmasta yhteiskunta on puristettua teatteria. Päättelemme, että teatteri on puolestaan purettua yhteiskuntaa. Ihmisten sisään puristunut yleisö pulpahtaa teatterin näyttämöllä heistä ulos ja istahtaa katsomoon lihallisina ihmisinä ja heidän arvojaan edustavina ideaalisina olentoina.
Sisäisten yleisöjen purkautuminen on politiikan kohtalon kysymys. Esimerkiksi arjalaisen rodun puhtaus, Jumala, raha ja työväenluokan yleismaailmallinen tehtävä toimivat 1900-luvulla vaikutusvaltaisina ideaalisina sisäisyleisöinä. Joissakin tilanteissa ihmisillä oli mahdollisuus valita yleisönsä.." Oli sama, minkä näistä he valitsivat, koska ne kaikki olivat ideologia vaihtoehtoja ja johtivat elämänmuodon ja yhteiskunnan sairastumiseen.
Yllä hahmottamani purkamisen ja puristamisen dialektiikka voidaan esittää prosessiksi, jossa MB:n ja EG:n yhtälöt seuraavat toisiaan ja muuttuvat toisikseen. Näyttämö on tässä tilanteessa yhtä kuin tunteella tunnistetut yhteiskuntasuhteet. Näyttelijän tehtävänä on tunnistaa tunteelliset yhteiskuntasuhteet sillä tavalla, että yleisöksi ei purkaudu maailmankatsomuksien orjia, vaan vapautensa tunnustavia, levollisesti ajattelevia ihmisiä.
Neljännelle vaiheelle, eli näyttelijän konkretisoitumiselle, on olemassa miljoonia mahdollisuuksia. Erkki Auraa omavaltaisesti mukaillen yhden niistä voi muotoilla näin:
4a) näyttelijä = sankari.
Näyttelijä on sankari, joka hyppää esityksen ajaksi ulos siitä yhteiskunnasta, johon hän ja kanssaihmiset normaalisti kuuluvat. Hyppy on mimeettinen teko, joka ottaa esiin jäljelle jääneen tynkäyhteiskunnan sellaisia toimintoja, joiden merkitykset ovat hautautuneet Bredenbergin tarkoittamalla tavalla tottumusten alle. Tämän näyttelijäkonkretisaatioehdotuksen rohkeus on siinä, että se väittää, että jokainen näyttelijä, myös keskinkertaisin ja pelkurimaisin, on sankari, joka hyppää ulos koko yhteiskunnasta ja rehentelee sitten esityksen ajan sen edessä. Hän muistelee sitä yhteiskuntaa, josta hän on hypännyt ulos (eli tekee mimesikset) ja osoittelee sitä reikää, jonka hänen äkillinen hyppynsä on jättänyt yhteiskunnan pintaan (tekee toisenlaiset mimesikset).
Filosofit eivät ole tietääkseni parantaneet kovinkaan monta elämismaailmaa pilaavaa ja yhteiskuntaa runtelevaa kielen sairauskohtausta, vaikka Wittgenstein onnistuu antamaan hyvältä kuulostavan mimeettisen parannusneuvon. Hänen mukaansa filosofin työ on muistumien kokoamista määrättyä tarkoitusta varten (Työrinoja 1984, 45) . Tarkoituksena on elämänmuotoa sairastuttavien ja yhteiskuntaa vammauttavien kielipelien poistaminen. Tämä muistumien kokoelma (eli mimesis, eli tässä tapauksessa näyttämö) avaa uuden korjaavan näkökulman sairaiden kielipelien vaivaamaan yhteiskuntaan.
Homo Empathicus -projekti lähtee avaruusmatkalle galaksien väliin. Hyppäämme siis melko kauaksi normaalista yhteiskunnasta. Meillä on mahdollisuus tarkastella sitä välimatkan takaa ja laajasta näkökulmasta. Muistelemme varmaankin yhteiskuntaa, jonka olemme jättäneet taaksemme ja teemme muistoistamme esityksellisiä kokonaisuuksia tai hajanaisuuksia eli mimesiksiä. Näytämme niitä jossakin vaiheessa ja jollakin tavalla sille yhteiskunnalle, josta olemme lentäneet pois.
Luomamme myötätunnon, hyppymme aiheuttaman kauhun, yhteiskunnan aiheuttaman kiukun sekä taivaalla tavoittamassamme pyhäin yhteydessä syntyneen huumorin myötä avaruusmimesiksemme saavuttaa maallisten tunnetilojen tilapäisen puhdistuksen, eli katharsiksen, joka pyyhkii pois elämänmuotoa sairastuttavia kielipelejä.
Aristoteles (2012, 187) esittää katharsis -ajatuksen näin: "Myötätunnon ja kauhunsekaisen pelon myötä tragedia saavuttaa näiden tunnetilojen puhdistuksen" (korostus poistettu). Suomentajat Tua Korhonen ja Kalle Korhonen ansaitsevat passuksesta suurkiitoksen. "Myötätunto" ajankohtaistaa Aristoteleen aivan toisella tavalla kuin aikaisempien suomennosten "sääli". Myötätunto tekee Aristoteleesta vuoden 2013 teatterimiehen. Samalla se yhdessä kauhunsekaisen pelon kanssa kertoo myös siitä, miksi teatteri oli kreikkalaisille niin tärkeää Aristoteleen elinaikana.
Olen lukenut jostakin (nyt en valitettavasti muista mistä) perustellulta tuntuvan käsityksen, jonka mukaan teatteri loi jollakin hyvin olennaisella tavalla Kreikan kaupunkivaltioihin yhteiskuntarauhaa, jonka vallitessa onnistuttiin torjumaan koko helleenistä kulttuuria uhkaava katastrofi, tai ainakin siirrettiin totaalinen tuho muutamaa sataa vuotta kauemmaksi.
On tietysti houkutteleva ajatus siirtää antiikin aikaisen kaupunkivaltion katharsis nykyiseen maailmankylään. Siihen ei käy mikä hyvänsä kauhunsekainen pelko. Sellaistahan tunnemme muutenkin aina kun maailman menoa ajattelemme. Kauhunsekaisen pelon pitää puhdistua jollakin tietyllä tavalla kun teemme irtioton maailmasta ja lähdemme galaksien väliselle matkallemme. Siihen ei kelpaa myöskään mikä hyvänsä myötätunto, vaan tietyllä tavalla kylvetetty myötätunto, joka syntyy kun muutamme Sorin ahteella Homo Empathicuksiksi.
Tässä vaiheessa huomaan innostuneeni lennosta aika tavalla. Homo Empathicuksina me teemme katharsikset! Arvailen Mikko Bredenbergin ajatuksien jatkoa. Abstraktista konkreettiin kohoaminen voisi ehkä tapahtua hänen konseptissaan myös näin:
4b) näyttelijä = Homo Empathicus.
Näyttelijä on Myötätuntoinen Ihminen, jollaisiksi me kevään kuluessa itsemme muutamme. Koska tarkoituksemme on rakentaa uusi ihminen ja uusi yhteiskunta, jossa yhteistyö ja asioiden järkiperäinen hoitaminen käyvät mahdollisiksi, niin seuraava askel vaikuttaa selvältä:
5) ihminen = myötätuntoinen näyttelijä
Tampereen yliopiston ensimmäinen rehtori Paavo Koli esitteli tämänkaltaisia ajatuksia (ks. Julkunen 2007; 2012, 12-14) monissa puheissaan, mutta hän ei kirjoittanut aiheesta mitään tutkielmaa. Koli oli sitä mieltä, että teatterin taitoja pitäisi opettaa kaikille kansalaisille, jotta opittaisiin sellaisia toisen asemaan asettumisen tapoja ja ymmärtävään huumoriin perustuvia asenteita, joiden varaan voidaan rakentaa empaattinen yhteiskunta. Teatterin taidot (tai ainakin jotkin niistä) ovat käyttökelpoisia monien instituutioiden tervehdyttämisessä.
Journalismin tuntemukseni perusteella väitän, että journalismin ja muiden instituutioiden suhde on yksisuuntainen. Teatterilla ei ole mitään opittavaa journalismilta, mutta journalismi voisi muuttua järkevämpään suuntaan, jos viestintätieteiden opettaminen lopetettaisiin ja journalistikoulutuksen pääpaino siirrettäisiin teatterin tarjoamien vuorovaikutustaitojen ja empatiakykyjen tukemaan argumentoinnin ja retoriikan teorioiden kehittämiseen.
Kaltion artikkelissa ajattelin, että myös teatterin potentiaalit kuihtuvat, jos teatteri takertuu viestinnän ideologiaan. Empatiaprosesseista tai mistään muustakaan teatterin ja muun yhteiskunnan hyvästä suhteesta ei tule mitään, jos teatteri kuvittelee itsensä mediaksi. Kirjoitin näin:
"Media on nimensä mukaisesti jotakin, joka on kahden osapuolen, nimittäin ”viestien” lähettäjän ja vastaanottajan välissä. Lähettäjä käyttää mediaa intressiensä ajamisessa.
Teatteri ei lähetä viestejä, vaan se ottaa asemia, elehtii, ilmehtii, laulaa, lavastaa, puhuu, pukee ja tanssii. Teatteri ei ole osapuolten välissä vaan se on niiden yhteinen kokous. Teatteri ei toisin sanoen ole milloinkaan minkäänlainen media. Teatterin puhe ei ole viestintää vaan kysymistä, vastaamista, perustelemista, pyytämistä, uhkaamista, lupaamista, kiittämistä ynnä muuta yhteisöä rakentavaa replikointia.
...
Jos teatterin tekijä uskottelee itselleen toimivansa mediassa, hän on väärässä. Jos hän antaa uskomuksensa vaikuttaa työhönsä, hän tekee taiteellisesti ja moraalisesti ala-arvoista teatteria. Taiteellinen vararikko tulee siitä, että mediaksi itseään kuvitteleva teatteri hylkää omat keinonsa. Moraalittomuus syntyy siitä, että mediaksi pyrkivä teatteri pettää teatterin sopimukset ja pyrkii lähettäjän palvelukseen. Teatteri jää silti teatteriksi, mutta siitä tulee rumaa, tosikkomaista ja pahaa tekevää."
Teatterin poliittisuus ei ole niissä aiheissa, joita se valitsee, eikä varsinkaan niissä tiedoissa, joita se mahdollisesti välittää. Poliittisuus on näyttelijässä ja näyttämössä. Se on siinä tavassa, jolla näyttelijät astuvat yleisön ja yleisön kautta koko sen yhteiskunnan eteen, josta he ovat esityksen ajaksi karanneet pois.
Lainasin taas pitkään itseäni. Annan sen itselleni anteeksi, koska Mikko otti esille Homo Empathicus -projektin esittelyissä muutamia asioita ja näkökulmia, joista olen kirjoittanut aikaisemmin. Tämä juttuni on sellaista odotusteni esillepanoa ja huomisen torstain arvailua, johon en aio palata. Treeni-iltojen jälkeen haluan tästä lähtien ajatella ja kirjoittaa sellaista, mitä en ole ajatellut enkä kirjoittanut aikaisemmin.
Pertti Julkunen
KIRJALLISUUS:
Anttola-Hakala, Mirjo. Kuvittelen jalkapohjiini elämänviivat. Helsinki: Kirja kerrallaan.
Aristoteles. (2012) Runousoppi. Suomentaneet Kalle Korhonen ja Tua Korhonen. Teoksessa Heinonen & Kivimäki & Korhonen & Korhonen & Reitala & Aristoteles, 178-235.
Bredenberg, Mikko. (2013) I Tapaaminen. "Orientaatioluento". Sähköposti Pertti Julkuselle 21.1.2013.
Eronen, Maria & Pieniniemi, Simo (toim.). (2012) Välineiden viesti: kun perinteinen ja uusi media kohtaavat. Juhlakirja professori Tarmo Malmbergin kunniaksi. Vaasa: Vaasan yliopiston julkaisuja. Tutkimuksia 300. Viestintätieteet 2.
Goffman, Erving. (1959) The Presentation of Self in Everyday Life. Harmondswort: Penguin.
Heinonen, Timo & Kivimäki, Arto & Korhonen, Kalle & Korhonen, Tua & Reitala, Heta & Aristoteles. (2012) Aristoteleen runousoppi. Opas aloittelijoille ja edistyneille. Juva: Kustannusosakeyhtiö Teos.
Julkunen, Pertti. (2004) Julkisuus ja nomenklatuura. Tutkielma keskustelun vaikeutumisesta ja väkivallan uhkasta. Acta Universitatis Tamperensis 1057.
Julkunen, Pertti. ( 2007) Jokainen tarvitsee teatterin taitoja. Eteenpäin. Torstaina 10.5.2007.
Julkunen, Pertti. (2011) Bertolt Brecht Neitsyt Marian kainalossa. Hotellihuoneen Pietá näyttää, että teatteri ei ole media. Kaltio 67 (3), 30-33.
Julkunen, Pertti. (2012 ) Das Man ja journalismin tulevaisuus: kohua julkisuudessa, kohinaa viestinnässä. Teoksessa Eronen & Pieniniemi, 1-30.
Kontula, Anna. (2012) Mistä ei voi puhua. Kirja uskosta ja uskonnosta. Riika: Into Kustannus Oy.
Kuparinen, Susanna & Hanska, Jari. (2013) Talousjournalismin sopulipelit. Ovatko toimittajat liian kilttejä vai ilkeitä? Voima 1 | 2013.
Työrinoja, Reijo. (1984) Uskon kielioppi. Uskonnollisten väitteiden ja käsitteiden luonne Ludwig Wittgensteinin myöhäisfilosofian valossa. Vammala: Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 141.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti