Oi,
viivy: viel´ ei ole pakko mennä.
Julia
Capulet
Teatteri Siperian salin tuolit olivat eilen eri
järjestyksessä kuin tavallisesti. Yksi oli asetettu näyttämön eteen, yksi sitä
vastapäätä huoneen toiseen päähän ja muut riveihin pitkille seinustoille.
Sellaista asetelmaa sanotaan draamalliseksi. Pitkän sivun istujan tehtävänä on
odottaa, miten yksinäiset tuolit täytetään.
Janina istui toiselle tuolille, Mikko toiselle. Janina
esitti illan prologimonologin. Mikko toimi sellaisena yleisönä, jolla esiintyjä
osoittaa sanansa suoraan. Muut läsnäolijat muodostivat toisen yleisön, joka
tarkkaili monologistin esiintymistä ensimmäiselle yleisölle.
Sanomalehtijutussa on jokseenkin sama yleisörakenne. Joku
julkisuuden aktori (pääministeri, asiantuntija, kauneuskuningatar tms.) puhuu
toimittajalle, joka toimii kuulijan tehtävässään ensimmäisenä yleisönä. Lehden
lukijat muodostavat toisen yleisön, jolle aktori ja toimittaja esittävät
yhteisen performanssinsa. Muoto on siis tavanomaisimmassa lehtijuttutyypissä
sama kuin illan prologissa, mutta materiaali toinen. Sanomalehtiperformanssi
tapahtuu paperissa ja painomusteessa. Teatterissa sen sijaan toimii liha, kuten
monissa teatteriteorioissa (esim. Sontag 1986) ja -muisteluissa (esim.
Ollikainen 1988) todetaan. Lihan
lisäksi tarvitaan muita kudoksia sekä energiaa, ilmaa, maankamaraa, tunteita ja
muutamia muita entiteettejä, joista jotkut ovat vaikeasti tunnistettavia, mutta
olemassaolojensa itsenäisyydestä huolimatta helposti käytettäviä.
Janina kertoi kauniista hetkestä, jonka hän oli kokenut
sisarensa kanssa. Taustalla kuului kylmyys, hanki ja jää, Hyvinkään
rautatieasema. Janina suri hyvän hetken päättymistä. Hänen äänensä täytti
ajatuksia haikeudella. Ihminen voi ikävöidä läheisyyttä ja lämpöä jo silloin,
kun niiden hetki ei vielä ole päättynyt.
Omapäinen ovaali
Mikko piti lämmittelyharjoitukset, joiden jälkeen etsimme
kehostamme kolme mielenkiintoista pistettä. Ensimmäinen sijaitsi kakkosvarpaan ja kolmosvarpaan takana
vasemman jalan päkiässä. Toinen löytyi täsmälleen samasta paikasta oikeasta
jalasta. Nousimme lattialta hartioidenlevyiseen seisontaan jalkaterät suoraan
eteenpäin suunnattuina. Seisonnan painopiste oli päkiöillä. Juuri löydetyt
akupisteet tunnustelivat lattiaa. Seisonta oli tukeva, mutta samalla
lähtövalmis. Sitten etsimme pisteen, joka pitää koko kehoa koossa ja hyvälaatuisessa
liikkeessä. Se sijaitsee noin kolme sormenleveyttä navan ulkopuolella. Sen nimi
on kiinaksi tanden. Japanilaiset kutsuvat hieman laajempaa alavatsan aluetta
haraksi ja suomenkieliset tanssijat sanovat sitä keskustaksi.
Kohottelimme ja laskimme keskustojamme. Hartiamme tekivät
samalla pieniä pyöriviä liikkeitä. Ne kertoivat, että myös tanteniemme liikkeet
olivat pyöreitä. Tandenia ei kannata liikutella ylös ja alas samaa rataa pitkin
viivasuoraan, vaan liikkeen pitää olla ovaalimainen. Olen kuullut joskus Timo
Klemolalta, että sama pätee kävelemiseen. Käsiä ei kannata heiluttaa kävellessä
samaa reittiä viivasuoraan eteen ja taaksepäin, vaan niiden liikeradan pitää
olla kapean ovaalin muotoinen. Näin
askel kevenee, mieli vapautuu, ryhti kaunistuu, rytmi vapautuu ja kävelyn terveysvaikutukset jylläävät
pidäkkeettömästi.
Mikko ohjasi alkuillan harjoitteen muutamien ovaalien ja
ympyröiden kautta palloon. Harjoittelija muodosti kehonsa ja mielikuvituksena
voimalla pallon, pyöritteli sitä sylissään, puristeli sen melkeinpä pieneksi pisteeksi ja jäi lopulta
ihmettelemään käsissä leijuvaa lämpöä ja voimaa.
Illan alkupuolen harjoitteissa oli minulle jotakin tuttua.
Osallistuin 1988-2003 Klemolan johtaman Zenshindojo -seuran
karateharjoituksiin. Niissä opeteltiin myös pallon puristamista pisteeksi (ks.
Klemola 1998, 111), mutta pallon kanssa ei leikitty niin kuin nyt.
Klemolan pedagogisena periaatteena oli oppimisen vaikeuden
ja harjoittelun pitkäjänteisyyden korostaminen. Taustalla on japanilainen perinne, jossa pohditaan
intensiivisesti vaikkapa sitä, miten pitkään gyakuzuki-no-tsukkomi lyönnin (ks.
emt. 26-27) maadoittamisen alkeiden ymmärtämisen opetteleminen kestää. Viisi
vuotta, viisitoista vuotta, viisikymmentäviisi vuotta? Minä suhtauduin perinteeseen
ja periaatteeseen vakavasti. Niinpä en oppinut juuri mitään, vaikka
harjoittelin ahkerasti viisitoista vuotta.
Mikon vetämät pallontekoharjoitukset muistuttivat kovasti
myös kiinalaista yi quania, johon olen tutustunut Zenshindojossa. Pekingiläinen
yi quan -mestari Zhang Chang Wang vierailee yhä joka vuoden toukokuussa
Tampereella Zenshindojossa. Hänen treeneihinsä kannattaa ehdottomasti tutustua. Aktiivisesti rentouttavat harjoitukset
koostuvat sopivan mittaisista paikoillaan seisomisista ja mielikuvituksen
käytöstä. Tuloksina ovat lämmin mieli ja kuumat kädet sekä sovelias annos voimaa
ja uskallusta.
Eilen illalla tehtävän helppous ihmetytti ja ihastutti minua
melko perusteellisesti. Onnistuin tekemään oikein mukavan pallon tuosta vaan,
mitenkään yrittämättä. Päättelen, että opiskelussa ei kannata korostaa sen
enempää vaikeutta kuin helppouttakaan. Sen kun opiskelee vaan.
Yhteinen keskusta
Väliajan jälkeen teimme palloja pareittain. Minä sain
parikseni Riikan. Tehtävänäni oli luoda pallo ja antaa se hänelle.
En tullut ajatelleeksi, että pallon voisi visualisoida,
joten tein sen pelkästään tuntoaistini perusteella. Kaikki perustui siihen, että
pallo oli joustava. Joustava pallo kohtasi minut, minä käsittelin sitä
joustavasti ja ojensin sen Riikalle, joka otti sen joustavasti vastaan,
tunnusteli sen energiaa ja antoi sitä käsillään takaisin minulle.
Kuvitteellisen pallon energisoiminen ei olisi ollut
mahdollista ilman tandenin käyttöä. En liikuttanut käsiäni juuri ollenkaan
muuten kuin vartalon mukana. Kuvittelin puristavani palloa kevyesti. Kuvitelman
pohjalla oli keskustan ovaalimainen liike, mutta ei käsien heiluttelua. Pallo
antoi hieman perään ja alkoi pian laajentua alkuperäiseen kokoonsa. Pidättelin
varovaisesti sen palautumista ja aloitin kohta uuden, edellisten kaltaisen
kevyen puristuksen. Puristin palloa uloshengityksen tahdissa ja vapautin sitä vanhaan muotoonsa samalla, kun
hengitin sisäänpäin.
Antonin Artaud on käyttänyt teatterissaan juutalaisten
kabbalaan liittyviä hengitystekniikoita, joissa hengitys myötäilee tunnetta ja
vastaavasti tunteeseen voi tunkeutua hengityksen kautta (Moring 1986, 94). Eilisessä harjoituksessani pallo
myötäili ja tahditti hengitystä. Hengitys puolestaan puhalsi tunteita (hm?) ja
energiaa palloon. Ne jäivät joksikin aikaa sinne.
Huomasin, miten Riikka valpastui ottamaan pallon vastaan. Se
tapahtui melkein heti sen jälkeen, kun olin silittänyt palloa varovasti ja
pannut merkille, että se on valmis luovutettavaksi. Sitten minä yksinkertaisesti
annoin pallon Riikalle ja Riikka yksinkertaisesti otti sen vastaan. Meidän
välillämme vallitsi hetken yhteinen keskustavoima. Se oli tandemtanden, jos
niin voi sanoa. Kiitimme. Tunsin tandemtandenin energian Riikan lämpimässä
kädessä.
Illan toisessa pariharjoituksessa apuopettajat ja empaattitreenaajat
kuljettivat keppejä välissään. Keppi ei yhdistänyt tandenia suoraan tandeniin,
vaan se laitettiin rintalastojen väliin. Rintalastassa on ikään kuin varta vasten
kepin päätä varten tehty kuoppa, sanoi Mikko. Kepit asetettiin koloihinsa ja
kepakkotreenaajat alkoivat hakea kontakteja toisiinsa.
Rintalastan kolo ei ole kosketusarka, mutta sen kolhiminen
voi pysäyttää sydämen. Kolosta kulkenee yhteys hieman alempana ja sisempänä
sijaitsevaan solar pleksukseen eli aurinkoiseen hermopalmikkoon. Taivaallinen
sisuskalu toimii luultavasti myös nauruhermona, sillä tehtävä huvitti harjoittelijoita
hirmuisesti. Kukaan ei tosin voinut nauraa kippurassa, koska kepin pitely olisi
käynyt silloin mahdottomaksi. Ryhdikkäiden ihmisten naurun ryminä oli sitä
komeampaa.
Illan päätteeksi keskusteltiin ohimennen myös aggressiosta.
Palloharjoituksissa aggressio ei tullut mieleeni missään muodossa. En
pakottanut palloa mihinkään, vaikka pallon energisoiminen oli tunkeilevaa voiman
käyttöä. Keppiharjoituksissa aggressio oli minulle läsnä poissaolonsa kautta,
jos näin viisasteleva ilmaus sallitaan. Keppi on sellaisenaan aggressiivisen
pakotuksen symboli (vrt. "keppikuri"; "keppi ja porkkana".
Itse yhteistyöharjoitus oli asetelmaltaan aggressiivinen. Minun oli toisinaan
määräiltävä kepin toisessa päässä vaikuttavan partnerini menemisiä, toisinaan
taas antauduttava hänen vietäväkseen. Ilman tungettelun ja tungetteluun
alistumisen välisiä valintoja kepin ja kahden ihmisen yhteispeli ei olisi käynyt
päinsä. Jotenkin kävi niin, että toiminnan kantama symboli ja toiminnan
vaihtoehtoja säätävä asetelma tuntuivat huomiota herättävän aggressiivisilta juuri
siksi, että itse toiminta ei ollut millään tavalla aggressiivista eikä myöskään
aggressiivisuutta torjuvaa. Kuljetimme ilkeää keppiä kiltisti ja hyvässä
sovinnossa.
Harjoituksen aiheuttaman valtaisan naurun aihetta en oikein
ymmärtänyt. Hohotin mukana koska muut hohottivat ja koska yhteiseen keppiinsä
kaksittain rennosti nojaavien ihmisten nauru tuntui tarttuvan hassulta. Hyvä nauru kannattaa mieluummin nauraa
kuin olla nauramatta.
Janinan prologi viritti treenin mielialaksi kaipuun ja
kiitollisuuden. Empatialla voi olla kipeä puolensa Hyvinkään rautatieasemalla.
Miten lienee yleensä teatterissa? Eilisillalla kaipuu ei ollut kaipuuta
polttavaa, vaan joviaalimpaa haikeutta, hyvän lämmön muistamista. Elämässä
kaikki on mennyt ohi aina jo silloin, kun kaikki on vielä kohdalla. Tulee ikävä sitä, mikä vielä on. Hyvä,
jos malttaa pallon tehdä ja ehtii kiitoksen sanoa. Kämmenet lämmittivät eilen
illalla. Kiitos siitä!
Pertti Julkunen
KIRJALLISUUS:
Klemola, Timo. (1998)
Zen-karate. Keuruu: Kustannusosakeyhtiö Otava.
Moring, Kirsikka. (1986) Artaud - Turkka, punaiset vaatteet. Teoksessa Sontag, 89-94.
Ollikainen, Anneli. (1988) Lihat ylös! Muistiinpanoja Jouko
Turkan opetuksesta. Helsinki: Teatterikorkeakoulun julkaisusarja nro 9.
Shakespeare, William. (1953) Draamat I. Suomentanut Paavo
Cajander. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö.
Shakespeare,
William. (1953) Romeo ja Julia. Teoksessa Shakespeare.
Sontag, Susan. (1986) Lihan estetiikka. Teatteri Artaud´n
mukaan. Suomentanut Riikka Stewen. Rauma: Kustannus Oy Odessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti