maanantai 18. maaliskuuta 2013

15.3.2013. Perjantai. Tandemtanden.


Blogitekstit luettavissa myös täältä pdf-tiedostoina.



            Oi, viivy: viel´ ei ole pakko mennä.

            Julia Capulet

Teatteri Siperian salin tuolit olivat eilen eri järjestyksessä kuin tavallisesti. Yksi oli asetettu näyttämön eteen, yksi sitä vastapäätä huoneen toiseen päähän ja muut riveihin pitkille seinustoille. Sellaista asetelmaa sanotaan draamalliseksi. Pitkän sivun istujan tehtävänä on odottaa, miten yksinäiset tuolit täytetään.

Janina istui toiselle tuolille, Mikko toiselle. Janina esitti illan prologimonologin. Mikko toimi sellaisena yleisönä, jolla esiintyjä osoittaa sanansa suoraan. Muut läsnäolijat muodostivat toisen yleisön, joka tarkkaili monologistin esiintymistä ensimmäiselle yleisölle.

Sanomalehtijutussa on jokseenkin sama yleisörakenne. Joku julkisuuden aktori (pääministeri, asiantuntija, kauneuskuningatar tms.) puhuu toimittajalle, joka toimii kuulijan tehtävässään ensimmäisenä yleisönä. Lehden lukijat muodostavat toisen yleisön, jolle aktori ja toimittaja esittävät yhteisen performanssinsa. Muoto on siis tavanomaisimmassa lehtijuttutyypissä sama kuin illan prologissa, mutta materiaali toinen. Sanomalehtiperformanssi tapahtuu paperissa ja painomusteessa. Teatterissa sen sijaan toimii liha, kuten monissa teatteriteorioissa (esim. Sontag 1986) ja -muisteluissa (esim. Ollikainen 1988)  todetaan. Lihan lisäksi tarvitaan muita kudoksia sekä energiaa, ilmaa, maankamaraa, tunteita ja muutamia muita entiteettejä, joista jotkut ovat vaikeasti tunnistettavia, mutta olemassaolojensa itsenäisyydestä huolimatta helposti käytettäviä.

Janina kertoi kauniista hetkestä, jonka hän oli kokenut sisarensa kanssa. Taustalla kuului kylmyys, hanki ja jää, Hyvinkään rautatieasema. Janina suri hyvän hetken päättymistä. Hänen äänensä täytti ajatuksia haikeudella. Ihminen voi ikävöidä läheisyyttä ja lämpöä jo silloin, kun niiden hetki ei vielä ole päättynyt.

Omapäinen ovaali

Mikko piti lämmittelyharjoitukset, joiden jälkeen etsimme kehostamme kolme mielenkiintoista pistettä.  Ensimmäinen sijaitsi kakkosvarpaan ja kolmosvarpaan takana vasemman jalan päkiässä. Toinen löytyi täsmälleen samasta paikasta oikeasta jalasta. Nousimme lattialta hartioidenlevyiseen seisontaan jalkaterät suoraan eteenpäin suunnattuina. Seisonnan painopiste oli päkiöillä. Juuri löydetyt akupisteet tunnustelivat lattiaa. Seisonta oli tukeva, mutta samalla lähtövalmis. Sitten etsimme pisteen, joka pitää koko kehoa koossa ja hyvälaatuisessa liikkeessä. Se sijaitsee noin kolme sormenleveyttä navan ulkopuolella. Sen nimi on kiinaksi tanden. Japanilaiset kutsuvat hieman laajempaa alavatsan aluetta haraksi ja suomenkieliset tanssijat sanovat sitä keskustaksi.

Kohottelimme ja laskimme keskustojamme. Hartiamme tekivät samalla pieniä pyöriviä liikkeitä. Ne kertoivat, että myös tanteniemme liikkeet olivat pyöreitä. Tandenia ei kannata liikutella ylös ja alas samaa rataa pitkin viivasuoraan, vaan liikkeen pitää olla ovaalimainen. Olen kuullut joskus Timo Klemolalta, että sama pätee kävelemiseen. Käsiä ei kannata heiluttaa kävellessä samaa reittiä viivasuoraan eteen ja taaksepäin, vaan niiden liikeradan pitää olla  kapean ovaalin muotoinen. Näin askel kevenee, mieli vapautuu, ryhti kaunistuu, rytmi vapautuu  ja kävelyn terveysvaikutukset jylläävät pidäkkeettömästi.

Mikko ohjasi alkuillan harjoitteen muutamien ovaalien ja ympyröiden kautta palloon. Harjoittelija muodosti kehonsa ja mielikuvituksena voimalla pallon, pyöritteli sitä sylissään,  puristeli sen melkeinpä pieneksi pisteeksi ja jäi lopulta ihmettelemään käsissä leijuvaa lämpöä ja voimaa.

Illan alkupuolen harjoitteissa oli minulle jotakin tuttua. Osallistuin 1988-2003 Klemolan johtaman Zenshindojo -seuran karateharjoituksiin. Niissä opeteltiin myös pallon puristamista pisteeksi (ks. Klemola 1998, 111), mutta pallon kanssa ei leikitty niin kuin nyt.

Klemolan pedagogisena periaatteena oli oppimisen vaikeuden ja harjoittelun pitkäjänteisyyden korostaminen.  Taustalla on japanilainen perinne, jossa pohditaan intensiivisesti vaikkapa sitä, miten pitkään gyakuzuki-no-tsukkomi lyönnin (ks. emt. 26-27) maadoittamisen alkeiden ymmärtämisen opetteleminen kestää. Viisi vuotta, viisitoista vuotta, viisikymmentäviisi vuotta? Minä suhtauduin perinteeseen ja periaatteeseen vakavasti. Niinpä en oppinut juuri mitään, vaikka harjoittelin ahkerasti viisitoista vuotta.

Mikon vetämät pallontekoharjoitukset muistuttivat kovasti myös kiinalaista yi quania, johon olen tutustunut Zenshindojossa. Pekingiläinen yi quan -mestari Zhang Chang Wang vierailee yhä joka vuoden toukokuussa Tampereella Zenshindojossa. Hänen treeneihinsä kannattaa ehdottomasti tutustua.  Aktiivisesti rentouttavat harjoitukset koostuvat sopivan mittaisista paikoillaan seisomisista ja mielikuvituksen käytöstä. Tuloksina ovat lämmin mieli ja kuumat kädet sekä sovelias annos voimaa ja uskallusta.

Eilen illalla tehtävän helppous ihmetytti ja ihastutti minua melko perusteellisesti. Onnistuin tekemään oikein mukavan pallon tuosta vaan, mitenkään yrittämättä. Päättelen, että opiskelussa ei kannata korostaa sen enempää vaikeutta kuin helppouttakaan. Sen kun opiskelee vaan.

Yhteinen keskusta

Väliajan jälkeen teimme palloja pareittain. Minä sain parikseni Riikan. Tehtävänäni oli luoda pallo ja antaa se hänelle.

En tullut ajatelleeksi, että pallon voisi visualisoida, joten tein sen pelkästään tuntoaistini perusteella. Kaikki perustui siihen, että pallo oli joustava. Joustava pallo kohtasi minut, minä käsittelin sitä joustavasti ja ojensin sen Riikalle, joka otti sen joustavasti vastaan, tunnusteli sen energiaa ja antoi sitä käsillään takaisin minulle.

Kuvitteellisen pallon energisoiminen ei olisi ollut mahdollista ilman tandenin käyttöä. En liikuttanut käsiäni juuri ollenkaan muuten kuin vartalon mukana. Kuvittelin puristavani palloa kevyesti. Kuvitelman pohjalla oli keskustan ovaalimainen liike, mutta ei käsien heiluttelua. Pallo antoi hieman perään ja alkoi pian laajentua alkuperäiseen kokoonsa. Pidättelin varovaisesti sen palautumista ja aloitin kohta uuden, edellisten kaltaisen kevyen puristuksen. Puristin palloa uloshengityksen  tahdissa ja vapautin sitä vanhaan muotoonsa samalla, kun hengitin sisäänpäin.

Antonin Artaud on käyttänyt teatterissaan juutalaisten kabbalaan liittyviä hengitystekniikoita, joissa hengitys myötäilee tunnetta ja vastaavasti tunteeseen voi tunkeutua hengityksen kautta (Moring 1986, 94).  Eilisessä harjoituksessani pallo myötäili ja tahditti hengitystä. Hengitys puolestaan puhalsi tunteita (hm?) ja energiaa palloon. Ne jäivät joksikin aikaa sinne.

Huomasin, miten Riikka valpastui ottamaan pallon vastaan. Se tapahtui melkein heti sen jälkeen, kun olin silittänyt palloa varovasti ja pannut merkille, että se on valmis luovutettavaksi. Sitten minä yksinkertaisesti annoin pallon Riikalle ja Riikka yksinkertaisesti otti sen vastaan. Meidän välillämme vallitsi hetken yhteinen keskustavoima. Se oli tandemtanden, jos niin voi sanoa. Kiitimme. Tunsin tandemtandenin energian Riikan lämpimässä kädessä.

Illan toisessa  pariharjoituksessa apuopettajat ja empaattitreenaajat kuljettivat keppejä välissään. Keppi ei yhdistänyt tandenia suoraan tandeniin, vaan se laitettiin rintalastojen väliin. Rintalastassa on ikään kuin varta vasten kepin päätä varten tehty kuoppa, sanoi Mikko. Kepit asetettiin koloihinsa ja kepakkotreenaajat alkoivat hakea kontakteja toisiinsa.

Rintalastan kolo ei ole kosketusarka, mutta sen kolhiminen voi pysäyttää sydämen. Kolosta kulkenee yhteys hieman alempana ja sisempänä sijaitsevaan solar pleksukseen eli aurinkoiseen hermopalmikkoon. Taivaallinen sisuskalu toimii luultavasti myös nauruhermona, sillä tehtävä huvitti harjoittelijoita hirmuisesti. Kukaan ei tosin voinut nauraa kippurassa, koska kepin pitely olisi käynyt silloin mahdottomaksi. Ryhdikkäiden ihmisten naurun ryminä oli sitä komeampaa.

Illan päätteeksi keskusteltiin ohimennen myös aggressiosta. Palloharjoituksissa aggressio ei tullut mieleeni missään muodossa. En pakottanut palloa mihinkään, vaikka pallon energisoiminen oli tunkeilevaa voiman käyttöä. Keppiharjoituksissa aggressio oli minulle läsnä poissaolonsa kautta, jos näin viisasteleva ilmaus sallitaan. Keppi on sellaisenaan aggressiivisen pakotuksen symboli (vrt. "keppikuri"; "keppi ja porkkana". Itse yhteistyöharjoitus oli asetelmaltaan aggressiivinen. Minun oli toisinaan määräiltävä kepin toisessa päässä vaikuttavan partnerini menemisiä, toisinaan taas antauduttava hänen vietäväkseen. Ilman tungettelun ja tungetteluun alistumisen välisiä valintoja kepin ja kahden ihmisen yhteispeli ei olisi käynyt päinsä. Jotenkin kävi niin, että toiminnan kantama symboli ja toiminnan vaihtoehtoja säätävä asetelma tuntuivat huomiota herättävän aggressiivisilta juuri siksi, että itse toiminta ei ollut millään tavalla aggressiivista eikä myöskään aggressiivisuutta torjuvaa. Kuljetimme ilkeää keppiä kiltisti ja hyvässä sovinnossa.

Harjoituksen aiheuttaman valtaisan naurun aihetta en oikein ymmärtänyt. Hohotin mukana koska muut hohottivat ja koska yhteiseen keppiinsä kaksittain rennosti nojaavien ihmisten nauru tuntui tarttuvan hassulta.  Hyvä nauru kannattaa mieluummin nauraa kuin olla nauramatta.

Janinan prologi viritti treenin mielialaksi kaipuun ja kiitollisuuden. Empatialla voi olla kipeä puolensa Hyvinkään rautatieasemalla. Miten lienee yleensä teatterissa? Eilisillalla kaipuu ei ollut kaipuuta polttavaa, vaan joviaalimpaa haikeutta, hyvän lämmön muistamista. Elämässä kaikki on mennyt ohi aina jo silloin, kun kaikki on vielä kohdalla.  Tulee ikävä sitä, mikä vielä on. Hyvä, jos malttaa pallon tehdä ja ehtii kiitoksen sanoa. Kämmenet lämmittivät eilen illalla. Kiitos siitä!

Pertti Julkunen



KIRJALLISUUS:

Klemola, Timo. (1998)  Zen-karate. Keuruu: Kustannusosakeyhtiö Otava.

Moring, Kirsikka. (1986)  Artaud - Turkka, punaiset vaatteet. Teoksessa Sontag, 89-94.

Ollikainen, Anneli. (1988) Lihat ylös! Muistiinpanoja Jouko Turkan opetuksesta. Helsinki: Teatterikorkeakoulun julkaisusarja nro 9.

Shakespeare, William. (1953) Draamat I. Suomentanut Paavo Cajander. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö.

Shakespeare, William. (1953) Romeo ja Julia. Teoksessa Shakespeare.

Sontag, Susan. (1986) Lihan estetiikka. Teatteri Artaud´n mukaan. Suomentanut Riikka Stewen. Rauma: Kustannus Oy Odessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti