HARRI HUHTAMÄEN teos
Katedraalin katto vuotaa ei
minun mittapuullani mahtunut mihinkään
tunnettuun muottiin.
Oli siis pakko
keksiä
uusi ohjelmanimike.
Sampsa Oinaala
Anna-Sofian prologi aloitti eiliset Homo Emathicus -treenit vaikuttavasti. Hän astui esiin varoittamatta, ilman esittelyjä, sillä tavalla kuin mieleen jäävissä teatteriesityksissä usein tapahtuu. Anna-Sofia kertoi varhaisesta musiikkiopistokokemuksestaan, johon liittyi koulun tuoksuja, viulun soittoa, esiintymistä ja humpsahdus onnistuneeseen tekemiseen.
Karen johti lämmittelyharjoitetta, jossa tutustuimme kohta kohdalta omiin kehoihimme. Seisoimme ja liikuimme vapaamuotoisesti. Niin oli hyvä, sillä jos Karen olisi pyytänyt meitä keskittymään kehon asemasta tiettyyn liikkeeseen, niin liikkeen määrämuotoisuus ja ohjaajan toiveen täyttäminen olisivat ohjanneet meitä ja häirinneet kehon kuuntelemista.
Karen pyysi kohteliaasti meitä ajattelemaan omaa päätämme. Millainen se on? Ajattelin. Minusta tuntui, että pääni oli kartiomainen, sisältäpäin karhea ja melko painava. Tai en ole enää nyt varma siitä, tuntuiko pääni todella kartiomaiselta. Ehkä vain ajattelin niin ja yritin saada ajatuksen muuttumaan fyysiseksi tuntumaksi. Taustalla oli torstaisen työpäivän jättämä raskas väsymys ja mielleyhtymä johonkin Pentti Haanpään juttuun. Siihen liittyi vielä epämääräisellä tavalla kiusallinen muistuma miehestä, jonka tapasin 1970-luvulla Pieksämäellä. Hän oli ollut Haanpään (1905-1955) tuttava niihin aikoihin, kun kieltolaki (1919-1932) kumottiin.
Pääsin onneksi pian irti pääni kartiomaisuudesta. Nyt pääparkani ei tuntunut enää oikein minkäänlaiselta. Sen sijaan tunsin selvästi, että minulla on omaan päähäni sellainen yhteys, jota minulla tavallisesti ei ole. Pää ei tuntunut miltään. Yhteys tuntui sanallistamattomalta.
Sanallistamisen ja luokittelemisen halu häiritsi harjoitustani. Mihin muottiin tämän laittaisin? Onko tämä rentoutumisharjoitus? Vai keskittymisharjoitus? Vai mielikuvitusharjoitus? Hyvä on, tämä on humpsahtamisharjoitus. Ilmeisesti tähän pätee sama kuin zen-henkiseen rentoutumiseen. Ei pidä yrittää. Eikä pidä yrittää olla yrittämättä.
Kehon keskusta sijaitsee hieman navan alapuolella. Se sitoo tunnetusti kehon eri osat toisiinsa. Tanssillisessa liikkeessä se sitoo myös eri ihmiset toisiinsa. Matkan päästä toista lähestyttäessä pitää käyttää keskustaa, muuten lähestymisessä ei ole mieltä. Työnsin keskustallani apuopettaja Karenia ystävällisesti parin metrin päästä. Hän ei hievahtanut.
Avaruus ja ahtavuus
Mikko näytti harjoitusten välillä läppäriltä pyrstötähden, auringon ja galakseja synnyttävän molekyylipilven. Seuraavissa harjoituksissa valmistimme ensin ulkoavaruuden, jossa leikimme näitä taivaallisia entiteettejä. Me kaikki tunnemme uskonnollissävytteisiä tuntoja aurinkoa kohtaan, joten kuljimme aurinkoina polvet voimakkaasti joustaen. Auringon kierrot kierrettyämme kokoonnuimme yhteen molekyylipilveksi. Olimme silmät kiinni lähekkäin ja liikuimme hitaasti toistemme ruumiinlämmön ohjaamina.
Sisäinen avaruus luotiin Niinan ohjauksessa edellisen harjoituksen kehotuntemusten perusteella. Äärettömyys jatkuu sisällämme äärettömiin pieniin päin samalla tavalla kuin ulkoavaruudessa isoihin päin. Tunnustelimme ahdasta äärettömyyttämme ja kuvittelimme avaran äärettömyyden kiertolaisia lentämään sinne. Minä kävin rennohkosti lattialle, mutta en saanut koin tähtöstä syttymään päähäni. Ehkä se tuikahti hieman oikeassa pohkeessani. Muistelin molekyylipilveä ja erästä tekstiä, jota mukailin ja mahdollisesti vääristelinkin mielessäni.
Tekstissä Friedrich Hölderlin, Martin Heidegger, Philippe Lacoue Labarthe ja Miika Luoto kokoontuvat ihmettelemään mimesistä (ks. ja vrt. Luoto 2009). Kaikki teatteritaide perustuu mimeksikseen (sen ymmärtämiseen tai väärinymmärtämiseen). Mikä se semmoinen mimesis siis on? Siinä lattialla maatessani muistelin, että nämä mietteliäät miehet lähestyivät asiaa taivasta, iloa ja ystävällisyyttä miettimällä.
Heidegger luo ilman muuta silmät ylös taivaaseen. Taivaisiin katsomalla me saamme mitan, eli sellaisen suurpiirteisyyden, jota ilman maa ei pysy asumiskelpoisena. Hölderlin puolestaan on jo huomauttanut, että oodi ilolle on aina paikallaan. Ilo on jumalainen juttu, joten sen ilmaiseminen ei käy meiltä niin vain päinsä. Saattaa olla, että meillä ei ole tarpeeksi iloa, joten emme mene teeskentelemään. Saattaa olla niinkin, että meillä on iloa omiksi tarpeiksi ihan riittävästi, mutta olemme niin tahdikkaita, että emme ryhdy pomppimaan riemusta täällä murheen laaksossa. Ilon ilmaisumme on molemmissa tapauksissa tuntemattomille esiintyessämme jollakin tavalla vetäytynyttä. Se ei ole ratkiriemukasta riehuntaa vaan muuttuu huomaavaiseksi ystävällisyydeksi.
Kolkohkolta kuulostava tosiasia on, että ilon ilmaiseminen ja ystävällisyyteen päätyminen ovat teatterissa teknisiä ongelmia. Mimesis on jotakin sellaista, joka tehdään julkisissa esiintymisissä tahallaan. Asian lämpimämpi puoli on siinä, että mimesistä ei tehdä alusta alkaen loppuun laskelmallisen teknisesti samalla tavalla kuin vaikkapa hammasteknikko tekee oikeanlaiset tekohampaat ja istuttaa ne oikeanlaisiin ikeniin. Mimesistä valmistellaan teknisesti ja mitä huolellisemmin sen parempi tietenkin, mutta loppujen lopuksi hyvä mimesis syntyy teknisen valmistelun jälkeen ikään kuin miten sattuu, siis humpsahtamalla. Humpsahdus vaivaa mimesistä miettiviä muistumani miehiä. Mimesiksen vaikeus on heidän mukaansa siinä, että se tehdään ei-aistittavasti (Lacoue-Labarthe 1994, 296). Ilon ilmaus ei ole ilon esittämistä ... vaan ilon ilmaus. Ystävällisyydeksi vetäytyvä ilon ilmaus ei ole ystävällisyyden esittämistä, vaan ystävällisyyttä (!).
Tekopyhyydellinen korrektius määrää nykyään, että mitään ei saa sanoa vääräksi. Mimesiksestä puhuttaessa määräystä ei voi noudattaa. Mimesis jäljittelynä, teeskentelynä tai tietojen antamisena on väärämielistä ja vahingollista toimintaa. Mimesis luovana ilmaisuna ja avoimena toisiin vaikuttamisena on oikeamielistä toimintaa, joka sekin tietysti voi onnistua tai epäonnistua.
Ystävällisyys ja ystävättömyys
Empatia voi varmaankin olla eräänlainen täsmennys siihen "ystävällisyyteen", jota mimesistä miettivät miehet muistumani mukaan mielissään sorvailivat. Se voi olla myös mimesis-orientaation tietty menetelmä. Mutta ennen kaikkea empatia on tietysti Homo Empathicus -projektin tavoite. Sellaisena se herättää tässä vaiheessa muutaman kysymyksen. Mitä me tavoittelemme kun tavoittelemme empatiaa? Miten me tavoittelemme myötätuntoa? Miksi me tavoittelemme sitä? Onko empatian tavoittelu terapiaa vai yhteiskunnallista vaikuttamista? Jos se on "sekä - että", niin millä tavalla se on niitä molempia?
Jos empatia on eräänlaista zen-terapiaa, niin hyvä niin. Lämminhenkinen meininki tekee hyvää. Hyvä leviää empaattisissa sosiaalisissa kontakteissa. Voimme elää kunniallisesti maapallon kansalaisina ja katsoa, miten meille yhteisellä avaruusmatkallamme käy (ks. ja vrt. Järvelä 1994, 357).
Terapiaa tarvitaan, sillä kilpailutus- ja lällätysyhteiskunta kiristää hermojamme. Mutta kaikkiaan empatian puute ei ole mielestäni vakava ongelma ihmisten välittömissä sosiaalisissa kontakteissa. Jokseenkin jokainen ihminen, jonka olen tavannut kauppojen kassoilla, kylien aitovierillä tai näitä paljon kummemmillakin paikoilla, on tuntunut tavalla tai toisella kunnolliselta ja kunnialliselta. Aivan halpamaiselta vaikuttavia ihmisiä tapaa hyvin harvoin kasvotusten. Kunnollisten ja kunniallisten ihmisten kunto ja kunnia on empatiassa elävä asia.
Jos empatia on yhteiskunnallista vaikuttamista, niin se herättää vaikeita ja innostavia kysymyksiä. Vaikeus on siinä, että empatiasta tehdään yhteiskuntaan vaikutettaessa tietty mimesis-tekniikka. Innostuksen pilvi humpsahtelee siksi, että teatteri todistaa jo nykyisellään, että avoin empaattinen vaikuttaminen on mahdollista.
"Yhteiskunnalla" tarkoitan tässä sellaista välittömästi sosiaalista kanssakäymistä laajempaa tilaa ja tilannetta, sellaista näytöstä, jota seuraamassa on toisilleen tuntemattomia ihmisiä, jotka eivät osallistu siihen leikkiin tai peliin, jota esiintyvä ryhmä leikkii tai pelaa. Sanomalehti ja teatteri ovat yhteiskunnan kollektiivisia organisaattoreita, koska niillä on anonyymi yleisö.
Sivun mennen sanoen: jos teatterissa hävitetään raja esityksen ja yleisön välillä, niin teatteri muuttuu yhteiskunnallisesta toiminnasta välittömästi sosiaaliseksi tilaksi. Näin menetellessään se lakkaa minun mielestäni olemasta yhteiskunnallinen vaikuttaja. Mikko saattaa olla tästä asiasta jyrkästi eri mieltä. Mutta ei hätää, me molemmat olemme aina valmiita muuttamaan käsityksiämme.
Mutta niin tai näin, teatterin ja sanomalehden välillä on kiinnostava ero, jonka soisin katoavan, tai ainakin muuttavan muotoaan.
Teatteriin mennessäni tunnen poikkeuksetta aina ainakin pientä jännitystä ja odottelevaisuutta. Näin on silloinkin, kun arvelen, että esitys on todennäköisesti kehno. Jännitys johtuu siitä, että teatteri suhtautuu minuun avoimen manipulatiivisesti. Jännitän sitä, mitä ne yrittävät meille katsojille tehdä ja miten siinä onnistuvat. Teatteri haluaa vaikuttaa, tehdä vaikutuksen. Ja jos teatteriesitys on teatteriesitys (eikä esimerkiksi tietojen välittämistä tai muuta meediotouhua) niin se on aina jo onnistunut tavalla tai toisella mimesiksen luomisessa ja olettaa näin ollen katsojansa ystävällisyyttä ja yhteiskuntarauhaa arvostavaksi ihmiseksi. Näin on oltava myös niin sanotusti repivissä poliittisissa esityksissä, muuten ne eivät onnistu repimään mitään.
Sanomalehden avatessani tunnen poikkeuksetta joka aamu vähintäänkin lievää ärtymystä ja halveksuntaa. Näin on lehdestä riippumatta, vaikka tunnen syvää sympatiaa muutamia toimittajia kohtaan. Mutta ei voi mitään, jollakin tavalla minun on joka aamu yhteiskunnallistuttava.
Halveksunta johtuu siitä, että lehti manipuloi lukijaansa valheellisesti. Se väittää vain välittävänsä tietoja. Muuten sanomalehti muistuttaa rakenteeltaan aika lailla teatteriesitystä. Iso joukko ihmisiä esiintyy lehdessä tuntemattomalle yleisölle. Kaikkien esiintyjien roolit on tarkoin määritelty. On toimittajia, poliitikkoja, asiantuntijoita, kauneuskuningattaria, talousneroja ja jopa filosofeja. Dramatis personae poikkeaa kaupan kassoilla ja kylien aitovierillä välittömän sosiaalisesti tavattavista ihmisistä siinä, että joukossa on paljon joka suhteessa halpamaisia ihmisiä. Talousosasto on heitä täynnä. Kaikissa roolikonstellaatioissaan sanomalehti olettaa lukijansa kilpailusta ja vihasta ihastuvaksi ihmiseksi. Näin on varsinkin silloin, kun lehti suomii diktaattoreita, rikollisia ja muita pahoja ihmisiä.
Nykyinen sanomalehti pitäisi repiä kokonaan irti mimeettisiltä juuriltaan ja istuttaa uudestaan. Tässä yhteydessä mimesis-tekniikat ovat kiinnostaneet minua kauan ja perusteellisesti. Jos niitä kerran käytetään teatterissa, niin miksi niitä ei voida käyttää tietoisesti myös sanomalehdessä? Onko kulttuuriosastojen pakko latistaa ja häpäistä kulttuuri tekemällä siitä kilpailua ja palkkionmetsästystä? Miksi haastattelumenetelmiä ei voi muuttaa niin, että ihmiset eivät esiintyisi niin halpamaisesti kuin he nykyään esiintyvät? Sanomalehti on institutionalisoitunut konflikti (vrt. Koivusalo 1994, 343). Miksi se organisoi konfliktiperformanssinsa niin, että vain kilpailuun ja muuhun pahantekoon maanitteleva osapuoli pääsee ääneen. Miksi lukija on pakko olettaa vihan ja kilpailun ihailijaksi eikä ystävällisyyden ja yhteiskuntarauhan kannattajaksi?
Teatteri ei sen sijaan mielestäni tarvitse radikaalia käännettä. Tässäkin saatan olla eri mieltä Mikon kanssa. Teatteri on mielestäni jo nyt empatiaperustainen jopa niin onnistuneesti, että esimerkiksi Tampereella nähdään jumalaisia esityksiä tuon tuostakin. Odotan jännityksellä ja empaattisella vavistuksella Nätyn "Meren yllä monen värinen pilvi" -esitystä. Ohjaaja ja koreografi Ari Numminen! Ensi ilta on jo tänään perjantaina, mutta esityksiä on myöhemminkin. Menkää Teatterimonttuun.! Uskallan suositella näkemättä. Sunnuntaina 17.3. klo 18.00 on Vammaisteatteri La Stradan Juhannusyön unen ensi-ilta Teatteri Tapiossa. Ohjaaja Anu Panula! Musiikki Jorma Panula! La Stradan "Laulu tulipunaisesta kukasta" oli ikimuistoinen kokemus. Pyörryttävän hyvä rytmi! Parhaat humpsahdukset! Mahtava mimesis! "Juhannusyön uni" on tämän vuoden kiinnostavin empatiateatteritapahtuma maassamme. Menkää katsomaan!
Radikaalin teatterimuutoksen tarpeen suhteen Mikon ja minun ei ehkä tarvitse muuttaa kantojamme, vaan ainoastaan täsmentää niitä. Arvelen, että Homo Empathicus ei suunnittele teatteriin täyskäännöstä, vaan tarttuu sellaiseen asiaan, joka on teatterille kaikkein tärkeintä ja joka on ollut teatterissa läsnä kautta historian. Tässä katsannossa empatia-mimesis vie teatteria siihen suuntaan, mihin hyvä teatteri on menossa muutenkin. Toivottavasti HE humpsii eteenpäin mahdollisimman komein loikin!
Pertti Julkunen
KIRJALLISUUS:
Hirvonen, Ari & Lindberg, Susanna (toim.). (2009) Mikä mimesis? Philippe Lacoue-Labarthen filosofinen teatteri. Helsinki: Tutkijaliitto.
Järvelä, Marja. (1994) Planeetan aikaan. Tiede & edistys 19 (4), 351-357.
Koivusalo, Markku. (1994) Yhteisö ja ylimäärä. Tiede & edistys 19 (4), 335-346.
Lacoue-Labarthe, Philippe. (1994) Filosofia, mimesis, arkkietiikka. (Haastattelu). Haastattelijat Tuomas Nevanlinna, Sami Santanen, Hanu Sivenius. Tiede & edistys19 (4), 290-300.
Luoto, Miika. (2009) Vetäytymisen kuvia. Lacoue-Labarthe ja onto-fenomenologia. Teoksessa Hirvonen & Lindberg, 38-58.
Oinaala Sampsa. (2013) Ennustus uusliberalismin tuhosta. Helsingin Sanomat. Perjantaina 8. maaliskuuta 2013.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti