22.3.2013. Perjantai. Ilo ja luottamus.

  Blogitekstit luettavissa myös täältä pdf-tiedostoina. 


            Huijari astuu esiin siellä, missä

            opetus tietoisesta ihmisestä,

            ihmisen yhteisvastuusta ja

            tulevaisuuden teistä puuttuu.

            Erkki Vala

Sini sanoi, että pidä silmät kiinni ja luota minuun. Minä pidin ja luotin. Sini alkoi muotoilla minua hellästi. Minä ajattelin, että on parasta olla rento ja passiivinen.  Sini aloitti koskettelun käsistäni, joita hän taivutteli varovasti uusiin asentoihin. Tunsin, että hän on aivan lähellä takanani. Lämpö kertoi hänen vartalonsa yksityiskohdista jo nyt, vaikka hän ei vielä ottanut kokovartalokontaktia. Sitten hän otti sellaisen, notkisti polveni ja istutti minut lattialle. Istuin Sinin sylissä ja nojasin vapaasti taaksepäin. Kohta hän kaatoi minut kokonaan ja kieritti hitaasti pitkin parkettia. Sain liukua hiukan, sain venyä, lämmetä, pehmentyä ja tunnelmoida.

Harjoitteen ohjeistus oli niukkaa. Mikko ei sanonut mitään ja apuopettajien johdantoesitys oli lyhyt. Näin ollen opettajaksi ryhtyi Kosketus Itse, joka kuiskasi kuulolaitteeseeni, että minun kannattaa luopua passiivisuudestani. K I teki niin jo siinä vaiheessa, kun Sini istutti minut lattialle.

Sinin liikkeet herättivät minussa perinpohjaista kiinnostusta. Aloin hahmottaa häntä aktiivisesti mielessäni. Jostakin syystä en tuntenut pienintäkään kiusausta silmien avaamiseen. Näköaisti oli siis pois käytöstä. Kuulon merkitys oli melko pieni, lähinnä koristeellinen. Tärkein tehtävä tuntui olevan kosketusaistilla sekä oman kehon tilasta kertovalla kinestesia-aistilla. Mutta ne eivät vielä riittäneet luomaan elävää hahmomielikuvaa Sinin ja minun intiimipantomiinista. Mukana oli myös jotakin muuta, jotakin sellaista, joka antoi hahmotelmalle koherenssia ja taustaa. Se oli jotakin muistuman kaltaista. Sanottakoon vaikkapa, että se oli mimesia-aistia.

K I huomautti hiljaa, että minun kannattaisi vastata Sinin kosketukseen. Vastasin. Huoli ajan tajusta oli kadonnut jo vähän aikaisemmin. Voisin jatkaa harjoitetta aamuun saakka.  Silloin tulee fyysinen raja. Pitää saada aamiaista. Nämä ovat hyvät harjoitukset. Näissä syntyy voimaa ja uskallusta, lämmintä luottamusta, kuten veljemme Bertolt Brecht asian lämpimään, voimakkaaseen ja uskaliaaseen tapaansa ilmaisee.

Siinäpä kysymys

Illan ohjelmassa oli vielä kollektiivinen kosketuskuvaelma ja keskustelua. Treenit päättyivät säälliseen aikaan ja olin hyvällä bussituurilla kotona jo ennen yhdeksää. Ylistin vaimolleni Sinin kanssa tekemääni pariharjoitetta. Vaimo kysyi, onko minulla ollut aikaisemmista harjoituksista hyötyä teatterin katsomisessa. Vastasin, että enpä osaa sanoa. Meidän pitää ajatella asiaa. Siinäpä kysymyksistä tärkein, ainakin minun kannaltani. Katsotaan!

Katsomme tänään Telakalla Kaija Pakarisen Monologi-Idiootin. Telakan ullakkoteatteri on lämmin ja erikoislaatuisella tavalla intiimi, sanoisinko jollakin tavalla solidaarinen paikka. Fjodor Dostojevski on sopinut sinne ennenkin aivan erinomaisesti. Markku Peltolan ohjaama Rikos ja rangaistus vuodelta 2003 kuuluu elämäni suuriin teatterikokemuksiin, vaikka siitä oli helppoa osoittaa heikkouksia.

Huomenna joudun valitettavasti menemään Tukkateatteriin yksin, sillä vaimoni matkustaa tervehtimään 95-vuotiasta, fyysisesti ja psyykkisesti hyväkuntoista äitiään. Tukkateatterin näytelmä kertoo nuoremmasta ja huonokuntoisemmasta ihmisestä, nimittäin Frida Kahlosta.  Maritza Núnezin (2004) teksti panee paljon painoa politiikan ja kuvataiteisiin, mutta odotan sitäkin innostuneemmin, miten fyysisen kärsimyksen ja fyysisen rakkauden sankaritar Kahlo (ks. esim. Lowe 1995) esiintyy Terhi Tuomisen ohjauksessa. Myös Tammelantorin kulmassa sijaitseva Tukkateatteri on erinomaisen intiimi näyttämö.

Kirjoitan kummastakin esityksestä. Pitääpä tosiaan tarkkailla, miten eilinen harjoite tuntuu esityksissä ja niiden kokemisessa. Molemmat näytetään intiimillä näyttämöllä. Sekä Frida että ruhtinas Myškin ovat moniminäisiä ihmisiä ja rakkaudessaan ja kärsimyksessään melkeinpä moniruumisia olioita. Samalla minun pitää muistella sitä, miten aikaisemmat empaattitreenit ovat vaikuttaneet teatterikokemuksiini.

Vanhan meikkipussin hymyilyä

Olen suhtautunut projektin eri harjoituksiin erilaisilla tavoilla. Ehdoton lempparini on ollut eiliseen saakka meikkipussin ja Meikkipussin Miimoksen kohtaaminen, johon osallistuin kuoron jäsenenä. Oman pussini jauhot eivät ehkä ole tässä mieltymyksessäni aivan puhtaita, sillä saattaa olla, että pidin esityksestä niin kovasti siksi, että se vahvisti elävästi ja voimallisesti sellaisia minulle rakkaita mielihauteita, joita olin lämmitellyt ajatuksissani jo ennestään.

Tarkoitan Jean-Jacques Rousseaulta vaikutteita saanutta genealogiaa, jonka mukaan teatteri, yhteiskunta ja metafysiikka syntyvät aina uudestaan samassa aktissa. Tässä katsannossa teatteri ei tuo maailmaan pelkästään kaikenlaista hyvää, vaan melkeinpä kaiken pahan, mitä siihen mahtuu.

Teatteri luo metafysiikan viittaamalla sellaisiin voimiin ja kykyihin, joita ei ole olemassa. Olemattomien kykyjen mittaaminen luo vertailuasteikon, joka luo eriarvoistamisen tarpeita ja mahdollisuuksia niiden toteuttamiseen. Yhdellä yhteisellä akselilla tapahtuva eriarvoistamisen pyrkimys hävittää laatuerot, joten kiusan ja kärsimyksen kautta luodun epätasa-arvoisuuden lopputuotteena on tasapäisyys. Epätasa-arvoisuus perustaa oikeutuksensa sellaisen arvon epätasaiseen jakautumiseen, jota ei ole olemassa.

Olemattomien voimien lisäksi teatterilla on hallussaan myös olemassa olevia voimia. Sen on myös näytettävä ne silloin tällöin. Muuten julkinen interaktio, eli yhteiskunnan alituinen uudelleen luominen olisi vailla pohjaa. Minusta meikkipussi ja Miimos vilauttivat teatterin alkuvoimia ja antoivat niistä jopa eräänlaisen rakennekuvauksen.

Onko M M  vaikuttanut siihen, miten olen katsonut tänä kevättalvena teatteria? En ole varma. Ehkä on. Mutta enemmän MM on varmaankin vaikuttanut siihen, miten olen muistellut vuosien takaisia teatterikokemuksiani. Meikkipussin hymy on pannut minut ajattelemaan, että teatterin genealogia voi aina joskus ilmestyä meneillään olevaan nykyteatterin esitykseen eräänlaisena alkuteatterin häivähdyksenä, jonka tunnistaa myötätunnon ja kaameuden yhteistuntumana.

Uusien pallojen pompahteluja

Katsoin viimeviikkoisen tanden-harjoitteen jälkeen Kehitysvammaisteatteri La Stradan Juhannusyön unen ja Tanssiteatteri MD:n Sky Walkerin. Kirjoitin vain Juhannusyöstä. Vaikuttiko palloharjoitus kokemuksiini? Ehkäpä. Vaikuttiko se kirjoitukseeni? Kyllä sekin mahdollista on, en ole varma.

Minusta ei tuntunut kummassakaan esityksessä siltä, että esiintyjä olisi tehnyt pallon ja antanut sen katsojalle ja että katsoja olisi palauttanut pallon takaisin esiintyjälle. Minusta tuntuu, että voimanvaihdon  ei pidäkään tapahtua niin. Sen pitää tapahtua jotenkin toisin.

Kriitikon pitää ajatella teatterissa istuessaan yksinomaan sitä esitystä, joka on meneillään. Jos hän ajattelee lisäksi jotakin muuta esitystä, niin hän osallistuu laatueroja hävittävän ja keskinkertaisuutta kasvattavan vertailuasteikon ylläpitämiseen. Minä otin Juhannusyön ensi-illassa harvinaisen huonon asenteen, sillä ajatukseni kääntyivät silloin tällöin  aivan väkisin La Stradan toissavuotiseen Lauluun tulipunaisesta kukasta.

Koko näyttämökollektiivin tekemä tanden-pallo paljasti Tulipunakukan rytmin salaisuuden.  Rytmi nimittäin oli ihmeellinen, tosi kaunis salaisuus. En tarkoita kohtausten ja esityksen muiden elementtien ajallista jäsentelyä, vaan eräänlaista peruspoljentoa, sananmukaista "rytmiä". Se jatkui ilman taukoa esityksen alusta loppuun. Kun Jorma Panulan musiikki soi, se soi perusrytmin kommentaarina. Joskus näyttelijät alkoivat polkea reippaasti jalkojaan. Mutta rytmi oli läsnä myös silloin, kun mitään musikaalista ei tapahtunut. Se toimi silloinkin, kun oli aivan hiljaista. Missä rytmi oli? Miten se oli olemassa?

Sanoisin, että rytmi sykki yhdessä suuressa pallossa, jonka ensemble oli tehnyt yksissä tuumin. Pallo sykähteli ja piti tahtia yllä silloinkin, kun poljennon ääniä ei kuulunut. Anu Panula ohjasi esitystä käsieleillä kuin kapellimestari orkesteria. Hän ohjasi näyttelijöiden kosketusta rytmipalloon. Nyt kevyt kosketus siitä missä seisot. Nyt korkeampi kosketus toiselta puolelta. Nyt kaikki mukaan pallon poljentoon. Tam tam tam tam....

Ajatelmia vakavuudesta

Tanssiteatteri MD:n Sky Walkeria katsoessani minua hieman harmitti, että en saanut myydyksi juttua esityksestä. Nyt olisi ollut esillä näytös, jossa ei olisi ollut mitään moittimista, vaan joka olisi inspiroinut moniin erilaisiin vapaamuotoisiin ylistyksiin. Palloja lenteli tanssissa ilmiselvästi. Katsomisen innostus kuumotti keskustassani samaan tapaan kuin pallon teko Riikan kanssa empaattiharjoituksissa. En silti tuntenut, että palloja olisi paiskottu suoraan minulle. Lämpö syntyi siitä tarkkaavaisuudesta, jolla seurasin tanssijoiden keskinäistä voimienvaihtoa ja pallosooloilua.

Anniina Kumpuniemi oli mahdottoman hyvä pyöriessään yksinkertaisesti paikallaan. Hän pyöri pallo pään päällä pallolle ja pallolle. Syvennyin ihailemaan myös Anu Castrénin tanssia. Hän on kookas, voimakas aikuinen nainen. Juhannusyön muistuman inspiroimana hänen tanssijanhahmoaan voisi sanoa sanan kauneimmassa mielessä amatsonimaiseksi. Samalla hänen tanssissaan on jotakin suorastaan vauvamaista kauneutta. Se tulee pallon tavoittelusta. Todella stimuloivaa ja hauskaa tanssia! Casstrén on varsinainen pompottelija. Mari Rosendahl järjesti lavalle palloleikkiä. Siis leikkiä, ei peliä. Liisa Pentin koreografia on epäilemättä pirun tarkkaa, mutta katsojalle jäävä mieliala ei perustu sääntöjen määräämälle pelille, vaan avaralle leikille.

Minusta tuntuu, että tanden-pallo sopii parhaiten ensemblen sisäisten leikkien leikkimiseen. Näyttelijä näyttää palloa tekemällä toiselle näyttelijälle, että leikkii vakavissaan. Näin tapahtunee myös monologissa. Tarkistan asian tämän illan Idiootissa. Vastanäyttelijä näyttää näyttelijälle, että luottaa tämän vakavuuteen ja ottaa pallon vastaan. Mitä hauskempi (siis hauskempi, ei välttämättä murheellisempi) esitys, sitä näkyvämmäksi vakavuutta kohtaan tunnettu luottamus tehdään. MD:n tanssijoilla tietysti on aina pallo hallussa alavatsassaan, mutta sen lisäksi he ojentavat palloja toisilleen usein aivan selvillä antamisen eleillä.

Antamisen eleiden osoittaminen suoraan yleisölle ei mielestäni tungettelevaa. En yleensä pidä osallistuttamisia hyvinä ideoina. Melkeinpä kiukustun, jos iso mies istuu syliini katsomossa tai jos pienet ja sievätkin näyttelijät syöttävät minulle siellä jotakin tai raahaavat minut lavalle heiluttamaan pesäpallomailaa, niin kuin Kristian Smedsin Karamazovin veljeksissä tapahtui. Olisi parempi, jos työryhmä pumppaisi tunnepallonsa sellaisiksi, että katsoja pääsisi osalliseksi niitä pullistavista luottamuksen energioista istumalla katsomossa kaikessa rauhassa ja tuntemattomana.

Talvivaaran näyttelijä

Jokainen teatteriesitys näyttää, että luottamus on mahdollista. Näin tapahtuu silloinkin, kun esitys on surkea ja siinä näkyy työryhmän sisällä vallinneen epäluottamuksen jälkiä. Luottamusta on kuitenkin tavoiteltu, vaikka olemattomia kykyjä mittaavan metafysiikan asteikko onkin sen saavuttamista häirinnyt. Jonkin verran sitä sentään on nähtävästi saatu kiinni, kun esitys on kerran koossa, vaikkakin vähän ikävän näköisenä.

Hyvät esitykset eivät tyydy näyttämään, että luottamus on mahdollista ja tavoittelemisen arvoista, vaan ne suoranaisesti luovat luottamusta. Näin tapahtui esimerkiksi La Stradan Tulipunakukassa. Kehitysvammaiset näyttelijät luottivat itseensä ja toisiinsa ja ohjaajaansa ja yleisöönsä. Yhteiskunta on heidän luomansa luottamuksen ansiosta huomattavasti parempi paikka kuin se olisi ilman sitä.

Valitettavasti luottamukseen ei luoteta maailmalla aina näin yksiselitteisesti. Esimerkiksi Ronald Reaganin presidenttikauden (1981-1989) ensimmäisellä puoliajalla epäluottamuksen lisääminen julistettiin avoimesti kansainvälisen politiikan ihanteeksi. Ihmiset joutuivat elämään siinä tiedossa, että ydinsota voi syttyä milloin tahansa. Se oli kamalaa aikaa ja siinä oli vähällä käydä huonosti.

Epävarmuus ja sen mukana myös epäluottamus alkoivat voimistua myös kansainsisäisen politiikan ihanteina. Ne jatkavat yhä voimistumistaan. Maailmalla menee joka aamu töihin miljoonia poliitikkoja ja virkamiehiä, jotka ponnistelevat tunnollisesti sen eteen, että entistä suurempi määrä ihmisiä pakotettaisiin yrittäjiksi, että palkkatöihin jääneiden ihmisten työelämä ja toimeentulo tehtäisiin mahdollisimman epävarmaksi ja että maailmantalouden kaikki suhteet perustuisivat maksimaaliselle epäluottamukselle. Ihmisille tarjottavat vaihtoehdot ovat joko kiire ja kärsimättömyys tai sitten epäilys ja epävarmuus (ks. ja vrt. Reza 2003, 169). Olisi mukavaa, jos näissä oloissa huomautettaisiin julkisesti, että myös luottamuksessa on ihan kivaa elää.

Julkisissa kanssakäymisen muodoissa piti olla paljon pahasti vialla, kun Reaganin kaltainen pölhöpää onnistui ryhtymään itseään ja muita jymäyttäväksi huijariksi. Hänen kannattamansa talousoppi on tuhonnut maapallon ihmisten elämältä kaikki tulevaisuuden näköalat. Jos yksikään ihminen uskoo reaganilaiseen talousoppiin, niin maailman julkiset interaktiomuodot ovat pahasti sairaita. Uskovaisia lienee miljoonia. Teatterilla on varsin läheinen fyysinen ote julkisen vuorovaikutuksen virityksiin. Sen tehtävänä on näin ollen ryhtyä pedagogiksi, eli jalankuljettajaksi, ja kävellä johonkin hyvään suuntaan ihmisten perässä.

Luottamus on yksinkertainen kriteeri hyvälle ja huonolle yhteiselämälle. Kun luottamusta on, niin elämä on hyvää. Kun luottamusta ei ole niin elämä on huonoa. Sini kehotti minua luottamaan häneen. Minä luotin ja elin Siperian lattialla harvinaislaatuisen hyvällä tavalla aistillista elämää. Kiitos siitä.

Pertti Julkunen

KIRJALLISUUS:

Haanpää, Pentti. (1997) Taivalvaaran näyttelijä. Teoksen ensimmäinen painos, jonka tekstiä tämä nide noudattaa, ilmestyi 1938. Rauma: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Lowe, Sarah M. (toim.). (1995)  Taiteilija Frida Kahlo. Paljastava omakuva. Italia: Kustannusosakeyhtiö Otava.

Núñez, Maritza. (2004) Sunnuntai-illan unelmia. Nelinäytöksinen näytelmä. Suomentanut Pentti Saaritsa. Lasipalatsi, Helsinki: Kirja kerrallaan.

Reza, Yasmina. (2003) Kolme versiota elämästä. Suomentanut Outi Nyytäjä. Teoksessa Reza, 89-162.

Reza, Yasmina. (2003) "Taide". Kolme versiota elämästä. Vantaa: Werner Söderström Osakeyhtiö.

Vala, Erkki. (1997) Pentti Haanpään uusi voitto. (Tulenkantajat 17.12.1938). Teoksessa Haanpää, 151-152.