Blogitekstit luettavissa täältä myös pdf-tiedostoina!
Kävin Homo Empathicus -perehtymistreenin tiedotustilaisuudessa Teatteri Siperiassa. Mikko Bredenberg kertoi, että treenikokoontumisten sarjan tarkoituksena on luoda teatteria, johon katsoja osallistuu koko kehollaan. Hän lupasi, että talven kylmyydestä tulevilta empaattitreenaajilta otetaan ulkovaatteet pois ja kaikille annetaan lämpimät villasukat jalkaan. Tavoitteena on luoda uusi myötätuntoinen ihminen, Homo Empathicus, joka pystyy lämpimästä mielestään huolimatta tekemään teatterissa myös viileitä arvioita siitä, mitä maailmalle on tehtävä. Jotta tämä kävisi päinsä, on luotava uuden ihmisen lisäksi myös uusi teatteri, joka poikkeaa muutamassa olennaisessa suhteessa siitä draamallisesta teatterista, jota isoissa laitosteattereissa nykyisin esitetään.
Bredenberg lupaa, että uutta teatteria luodaan leppoisissa, läpinäkyvissä, monipuolisissa ja kokonaan vapaaehtoisuuteen perustuvissa harjoituksissa. Jokainen treenaaja voi milloin hyvänsä lopettaa fyysisen esiintymisen tuoksinan ja istahtaa katsomoon. Esiintyjän ja katsojan töiden vaihtaminen ja rinnastaminen kuuluu projektin tavoitteisiin.
Bredenberg esittelee projektiaan Siperian nettisivuilla teatterinsa tyylille uskollisesti leikkisässä hengessä. Juuri siksi hänen hankkeeseensa tekee mieli suhtautua ehdottoman vakavasti. Uusi ihminen on parasta luoda heti tänä keväänä. Syksyllä voi olla liian myöhäistä.
Kyselin ja kommentoin tiedotustilaisuudessa niin innokkaasti, että Bredenberg ei päässyt puhumaan omista ajatuksistaan juuri ollenkaan. Homo Emphaticus kiinnostaa minua ennen kaikkea siksi, että tutustuminen uuden teatterin tekemiseen auttaa myös ymmärtämään ja arvioimaan sitä tavanomaista teatteria, josta enimmäkseen kirjoitan. Kaikenlainen teatteri synnyttää tavalla tai toisella reflektiivisiä interaktiomuotoja ihmisten käyttöön. On tavattoman kiinnostavaa päästä katsomaan ja kokeilemaan sisältäpäin, miten näitä tapoja muotoillaan.
Siperiassa käynti sytytti mielessäni vanhan harmin siitä, että olen yrittänyt pitkään kirjoittaa Aristoteleesta ja Rousseausta, mutta en ole saanut järjestetyksi aikaa. Homo Emphaticus toi molemmat ajattelijat taas kiusallisesti mieleeni.
Aristoteleen Runousopin uudesta suomenkielisestä laitoksesta olen halunnut kirjoittaa elokuusta lähtien. Se, mistä olen halunnut aloittaa, on mimesiksen käsite.
Pentti Saarikosken suomentama Aristoteles sanoo näin: "Eepos ja tragedia, samoin komedia ja dityrambi, enimmäkseen myös huilun- ja kitaransoitto ovat kaikki yleisesti ottaen jäljittelyä".
Mimesis on siis jäljittelyä. Mimesiksen lajit ovat jäljittelyn lajeja.
Paavo Hohti panee Aristoteleen puhumaan suunnilleen samalla tavalla: "Epiikka ja tragediarunous samoin kuin komedia ja dityrambirunous sekä enin osa huilu- ja lyyramusiikista ovat kaikki yleisesti ottaen jäljittelyn lajeja.".
Hohdin ja Saarikosken Aristoteles käyttäytyy huonosti kahdella eri tavalla. Hän ensinnäkin suosittelee äärimmäisen latteaa taideteoriaa. Jos taide on jäljittelyä, niin teoksen onnistuneisuuden kriteerinä on yhdennäköisyys kohteen kanssa. Mikään ei voisi olla tylsempää. Hohdin ja Saarikosken Aristoteleen toinen käytöskömmähdys on siinä, että hän suosittelee ehdottoman valheellista taideteoriaa. Taideteos ei ole koskaan minkään asian minkäänlaista jäljittelyä. Toisin päin sanoen asia on vielä selvempi. Mikään jäljittelyn laji ei ole koskaan taidetta.
Kalle Korhosen ja Tua Korhosen suomennoksessa Aristoteles sanoo sen sijaan näin: "Epiikka, tragediarunous, komedia, dityrambirunous sekä suurin osa auloksen ja kitharan <sävellys- ja soitto>taitoa ovat kaikki yleisesti ottaen e s i t t ä m i s e n tai k u v a a m i s e n lajeja.".
Korhosten Aristoteles puhuu järkevästi, kiinnostavasti ja väljästi. Väljyys syntyy siitä, että emme saa sanotuksi helposti, miten sanaa "esittäminen" olisi parasta käyttää. Käyttöjä on monta ja niiden valitseminen tuntuu kiinnostavalta. "Esittämisen" järki on jo ikään kuin etukäteen taattu siinä, että esittäminen ei ole jäljittelemistä.
Yksi esittämisen käyttö on esiin ottamisessa. Jos esineen metaforaa halutaan käyttää, niin esittäjä ottaa esityksensä esineen pois siitä paikasta ja kontekstista, missä se on ollut ja esittelee sen toisaalla. Jotakin siirtyy, jotakin syntyy, mitään ei jäljenny.
"Esittäminen" sisältää tietysti myös huonoja käyttömahdollisuuksia (esimerkiksi esityksen ja esitettävän suhteella spekulointia). Näin ollen mimesis olisi ehkä parasta jättää kokonaan kääntämättä. Aristoteleen ajatus voisi kuulua suomalaisessa tekstissä näin: "teatteritaide on tietty mimesiksen laji". Näin käytettynä mimesis voisi saada kaikessa rauhassa eri käyttötilanteissa niihin sopivia merkityksiä.
Homo Empathicus -projektissa ryhmä teatterin tekemistä ja katsomista harjoittelevia ihmisiä matkustaa avaruusaluksella kaukana galaksien keskellä. Asetelma luo mimesiksen mahtavia muotoja. Aristoteleen tutkielmassa taiteen lajit ovat mimesiksen lajeja ja taideteokset ovat näin ollen kokonaisuudessaan mimesistä. Uuden empaattisen ihmisen luomisen työ tuo mieleen, että mimesis voisi olla tämän lisäksi myös esityksen tietty aspekti. Avaruusnäytelmässä mimesis siis olisi näytelmäesitys kokonaisuudessaan ja sen lisäksi vaikkapa tietty maata koskeva muistuma, joka vaikuttaisi matkaajien kehoissa ja muotoilisi esitystä.
Empaattitreeniläisten avaruusmatka suuntautuu niille teatterin yhteiskunnallisen merkityksen juurille, joita Jean-Jacques Rousseau esittelee yhteiskunnallisen eriarvoisuuden alkuperää käsittelevässä tutkielmassaan.
Rousseau kertoo majojen edessä tai suuren puun alla aikojen alussa esitetystä performanssista, jossa syntyi yhdellä kertaa teatteri, politiikka, koko yhteiskunta sekä metafysiikka ja sen mukana yhteiskunnallinen eriarvoisuus. Yhteiskunta oli mahdollinen vasta sitten, kun joku antoi yhteisölle mahdollisuuden nähdä itsensä ikään kuin ulkoa päin. Politiikka oli mahdollista sitten, kun yhteiskunta oli tehty tällä tavalla yhteisen ulkopuolisen katseen alaiseksi.
Metafysiikka syntyi kuvitelmassa, jonka mukaan esiintymisen etevyys tai huonous ei ole fyysisessä esityksessä itsessään, vaan ikään kuin esityksen takana. Esitys ilmaisee esittäjän fyysisen olemisen takana piilevää metafyysistä minuutta. Hyviä esityksiä tekemällä (tai muilla korvaavilla toiminnoilla; esimerkiksi rahaa keräämällä tai ajamalla kovaa autolla) ihminen toidistaa, että hänen metafyysinen minänsä on arvokkaampi kuin jonkun toisen metafyysinen minä. Yhteiskunnallinen eriarvoisuus syntyy näin luodun metafyysisen minän hellimisestä sekä sen perustana olevasta rivosta kuvitelmasta, jonka mukaan ihmiset olisivat vertailtavissa toisiinsa samalla vertailu-ulottuvuudella.
Animetafyysinen ajatus tarjoaa lähtökohdan filosofian, politiikan ja teatterin kritiikille. Rousseau lähtee itse politiikan suuntaan, mutta jättää jälkeensä teatteria koskevan tärkeän päätelmän. Jos teatteri luulee ilmaisevansa jotakin fyysisen läsnäolon tuolla puolen olevaa, se vahingoittaa yhteiskuntaa ja itseään. Jos teatteri sen sijaan tietää olevansa tässä ja nyt tapahtuvaa fyysistä olemista, niin tulos ei ole kirkossa kuulutettu: yhteiskunnalle voi käydä teatterin kourissa hyvin tai huonosti ja itse teatteri voi tylsistyä tai terävöityä. Huono teatteri ja epäkriittinen kritiikki perustuu metafysiikalle. Metafysiikan taustalla on se, että suhde yhteisöön ei ole poikki sillä tavalla kuin pitäisi. Teatterissa syntyvä metafyysinen minä mielistelee yhteisöään eikä näin ollen uskalla ryhtyä sen edessä mihinkään tähdelliseen.
Myös Aristoteles johdattelee yhteisön alkupuolelle astumisen eri mahdollisuuksien jäljille. Hän tekee sen sanan "komedia" etymologiaa esitellessään. Doorilaisessa murteessa kaupunkeja ympäröiviä kyliä kutsutaan näet nimellä komai. Koomikot saivat nimensä siitä, että he vaelsivat kylästä toiseen - heidäthän aina uudelleen ajettiin pois ihmisten ilmoilta. Itse asiassa koomikot esiintyivät kuitenkin myös kaupungeissa, joten nimityksen takana on vaihtoehtoasetelma, jota Aristoteles ei muista mainita. Se käy ilmi esimerkiksi Sokrateen vaiheissa. Sokrateshan sai oikeudenkäynnissään valita itselleen tuomioksi joko kuoleman tai kaupungista karkottamisen. Kaupungista karkottaminen olisi merkinnyt äärimmäistä häpeää, joten Sokrates valitsi kuoleman. Kaikki eivät kuitenkaan olleet tehneet samassa juridisessa tilanteessa samaa valintaa. Jotkut olivat valinneet karkotuksen. He kiertelivät kyliä ihmisten pilkattavina. Vapaaehtoisesti yhteisönsä ulkopuolelle ja teatterin palvelukseen astuneita alettiin myöhemmin kutsua koomikoiksi näiden pakolaisten mukaan. Yhteisöä luovalle yhteisön ulkopuolelle astumiselle tarjoutui kaksi tapaa: joko viisastella ja kuolla tai pelleillä ja elää.
Hans-Thies Lehmann jatkaa rousseaulaisen alkuperformanssin erittelyä. Teatteri syntyi, kun joku irtautui kylän kollektiivista, astui sen eteen ja ryhtyi johonkin. Hän ei ollut esityksen aikana yhteisönsä normaali jäsen. Hän oli saanut stigman, kuten Erkki Aura asian ilmaisee.
Olen päässyt kirjoittamaan Rousseaun alkuperfomanssin ja Aristoteleen mimeksiksen yhteydestä vain pienessä arvostelussa, jonka kirjoitin Disa Kamulan Teatteri Silmänkääntäjälle ohjaamasta esityksestä Agre Culture. Kirjoitin näin: "Päättelemme, että taiteilija ei katkaise kokonaan suhdettaan yhteisöönsä. Tietty muistuma, mimesis, yhdistää hänet yleisöksi kokoontuneisiin kyläläisiin ja myös niihin, jotka ovat jääneet muihin askareisiin. Mimesis on teatteriesityksen ja yhteiskunnan välinen ruumiillinen side. Taiteilija tekee sen millaiseksi tahtoo. Mimesis voi olla hauska tai vakava, tottelevainen tai tottelematon. Se punoo ja luo. Mimesis ei jäljittele milloinkaan mitään."
Mimesis on yhteisönsä ulkopuolelle astuneen ja yhteisön edessä johonkin ryhtyneen ihmisen (eli näyttelijän) muistuma sen yhteisön asioista, jonka ulkopuolelle hän on astunut. Osa yhteisöstä saattaa istua katsomossa ja olla ikään kuin välitilassa: ulos astunut, mutta silti yhteisön jäsenen normaaliuden säilyttänyt.
Hyvä teatteri tietää perustuvansa fyysiseen läsnäoloon eikä esimerkiksi kirjoitettuun tekstiin. Jos teatteri tulkitsee tekstinsä kehon projektina, kuten Mikko Kanninen suosittelee, niin tuloksena voi olla huonoa tai hyvää taidetta. Jos teatteri sen sijaan luulottelee olevansa tekstejä ja muita viestejä välittävä media, niin tulos on varmasti huono. Käsikirjoituksiin perustuvia esityksiä on tehtävä, mutta ne pitää tulkita ruumisvetoisesti. Kun taiteilija astuu ulos tekstejä tuntevasta yhteisöstään, niin teksteistä voi tulla osa mimesis-punosta. Jos näin ei käy, niin huonosta tai hyvästä ohjelmistopolitiikasta ei voi puhua.
Mikko Bredenberg sai idean Homo Empathicus -projektista, kun avaruusalus vei hänet kokonaiseksi kuukaudeksi pois Tampereelta. Alus laskeutui Teatteri Siperian takana olevalle ratapenkalle. Yhteisöstä ulos astuminen tapahtui näin ollen kaksinkertaisesti. Teatteri Siperia oli jo astunut ulos yhteiskunnasta sillä hetkellä, kun se alkoi tehdä teatteria. Nyt Mikko astui ensin ulos Teatteri Siperiasta ja sitten maapallolta. Kollektiiviensa ulkopuolelle astuneena Mikko ryhtyy nyt johonkin. Mihin? Sen näemme seuraavissa treeneissä.
Pertti Julkunen
KIRJALLISUUS
Aristoteles. (1998) Runousoppi. Suomentanut Pentti Saarikoski. Keuruu: Kustannusosakeyhtiö Otava.
Aristoteles. (2000a) Aristoteles IX. 2. painos. Tampere: Gaudeamus.
Aristoteles. (2000b) Runousoppi. Suomentanut Paavo Hohti. Selitykset laatinut Juha Sihvola. Teoksessa Aristoteles a, 157-191 ja 234-257.
Aristoteles. (2012) Runousoppi. Suomentaneet Kalle Korhonen ja Tua Korhonen. Teoksessa Heinonen & Kivimäki & Korhonen & Korhonen & Reitala & Aristoteles, 178-235.
Heinonen, Timo & Kivimäki, Arto & Korhonen, Kalle & Korhonen, Tua & Reitala, Heta & Aristoteles. (2012) Aristoteleen runousoppi. Opas aloittelijoille ja edistyneille. Juva: Kustannusosakeyhtiö Teos.
Julkunen, Pertti. (2011) Culture´s Dilemma ja teatterin tienviitat. Aikalainen 7 * 2011.
Kanninen, Mikko. (2012) Teatteri kehon projektina. Taiteellinen tutkimus nykynäyttelemisen teoreettisista ja toiminnallisista mahdollisuuksista. http://mikkokanninen.com
Lehmann, Hans-Thies. (2009) Draaman jälkeinen teatteri. Suomentanut Riitta Virkkunen. Keuruu: Like.
Rousseau, Jean-Jacques. (2000) Tutkielma ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista. Suomentanut Ville Keynäs. Jyväskylä: Osuuskunta Vastapaino.
