Blogitekstit luettavissa myös täältä pdf-tiedostoina.
Huijari astuu esiin siellä, missä
opetus
tietoisesta ihmisestä,
ihmisen
yhteisvastuusta ja
tulevaisuuden
teistä puuttuu.
Erkki
Vala
Sini sanoi, että
pidä silmät kiinni ja luota minuun. Minä pidin ja luotin. Sini alkoi muotoilla
minua hellästi. Minä ajattelin, että on parasta olla rento ja passiivinen. Sini aloitti koskettelun käsistäni,
joita hän taivutteli varovasti uusiin asentoihin. Tunsin, että hän on aivan lähellä
takanani. Lämpö kertoi hänen vartalonsa yksityiskohdista jo nyt, vaikka hän ei
vielä ottanut kokovartalokontaktia. Sitten hän otti sellaisen, notkisti polveni
ja istutti minut lattialle. Istuin Sinin sylissä ja nojasin vapaasti
taaksepäin. Kohta hän kaatoi minut kokonaan ja kieritti hitaasti pitkin
parkettia. Sain liukua hiukan, sain venyä, lämmetä, pehmentyä ja tunnelmoida.
Harjoitteen ohjeistus oli niukkaa. Mikko ei sanonut mitään ja apuopettajien johdantoesitys
oli lyhyt. Näin ollen opettajaksi ryhtyi Kosketus Itse, joka
kuiskasi kuulolaitteeseeni, että minun kannattaa luopua passiivisuudestani. K I
teki niin jo siinä vaiheessa, kun Sini istutti minut lattialle.
Sinin liikkeet herättivät minussa perinpohjaista
kiinnostusta. Aloin hahmottaa häntä aktiivisesti mielessäni. Jostakin syystä en
tuntenut pienintäkään kiusausta silmien avaamiseen. Näköaisti oli siis pois
käytöstä. Kuulon merkitys oli melko pieni, lähinnä koristeellinen. Tärkein
tehtävä tuntui olevan kosketusaistilla sekä oman kehon tilasta kertovalla
kinestesia-aistilla. Mutta ne eivät vielä riittäneet luomaan elävää
hahmomielikuvaa Sinin ja minun intiimipantomiinista. Mukana oli myös jotakin
muuta, jotakin sellaista, joka antoi hahmotelmalle koherenssia ja taustaa. Se
oli jotakin muistuman kaltaista. Sanottakoon vaikkapa, että se oli mimesia-aistia.
K I huomautti hiljaa, että minun kannattaisi vastata Sinin
kosketukseen. Vastasin. Huoli ajan tajusta oli kadonnut jo vähän aikaisemmin.
Voisin jatkaa harjoitetta aamuun saakka.
Silloin tulee fyysinen raja. Pitää saada aamiaista. Nämä ovat hyvät
harjoitukset. Näissä syntyy voimaa ja uskallusta, lämmintä luottamusta, kuten
veljemme Bertolt Brecht asian
lämpimään, voimakkaaseen ja uskaliaaseen tapaansa ilmaisee.
Siinäpä kysymys
Illan ohjelmassa oli vielä kollektiivinen kosketuskuvaelma
ja keskustelua. Treenit päättyivät säälliseen aikaan ja olin hyvällä
bussituurilla kotona jo ennen yhdeksää. Ylistin vaimolleni Sinin kanssa
tekemääni pariharjoitetta. Vaimo kysyi, onko minulla ollut aikaisemmista
harjoituksista hyötyä teatterin katsomisessa. Vastasin, että enpä osaa sanoa.
Meidän pitää ajatella asiaa. Siinäpä kysymyksistä tärkein, ainakin minun
kannaltani. Katsotaan!
Katsomme tänään Telakalla Kaija Pakarisen Monologi-Idiootin. Telakan ullakkoteatteri on
lämmin ja erikoislaatuisella tavalla intiimi, sanoisinko jollakin tavalla
solidaarinen paikka. Fjodor Dostojevski on sopinut sinne ennenkin aivan erinomaisesti. Markku
Peltolan ohjaama Rikos ja rangaistus
vuodelta 2003 kuuluu elämäni suuriin teatterikokemuksiin, vaikka siitä oli
helppoa osoittaa heikkouksia.
Huomenna joudun valitettavasti menemään Tukkateatteriin
yksin, sillä vaimoni matkustaa tervehtimään 95-vuotiasta, fyysisesti ja
psyykkisesti hyväkuntoista äitiään. Tukkateatterin näytelmä kertoo nuoremmasta
ja huonokuntoisemmasta ihmisestä, nimittäin Frida Kahlosta. Maritza
Núnezin (2004) teksti panee paljon painoa
politiikan ja kuvataiteisiin, mutta odotan sitäkin innostuneemmin, miten
fyysisen kärsimyksen ja fyysisen rakkauden sankaritar Kahlo (ks. esim. Lowe
1995) esiintyy Terhi Tuomisen
ohjauksessa. Myös Tammelantorin kulmassa sijaitseva Tukkateatteri on
erinomaisen intiimi näyttämö.
Kirjoitan kummastakin esityksestä. Pitääpä tosiaan
tarkkailla, miten eilinen harjoite tuntuu esityksissä ja niiden kokemisessa.
Molemmat näytetään intiimillä näyttämöllä. Sekä Frida että ruhtinas Myškin ovat
moniminäisiä ihmisiä ja rakkaudessaan ja kärsimyksessään melkeinpä moniruumisia
olioita. Samalla minun pitää muistella sitä, miten aikaisemmat empaattitreenit
ovat vaikuttaneet teatterikokemuksiini.
Vanhan meikkipussin hymyilyä
Olen suhtautunut projektin eri harjoituksiin erilaisilla
tavoilla. Ehdoton lempparini on ollut eiliseen saakka meikkipussin ja Meikkipussin Miimoksen kohtaaminen, johon osallistuin kuoron jäsenenä. Oman pussini
jauhot eivät ehkä ole tässä mieltymyksessäni aivan puhtaita, sillä saattaa
olla, että pidin esityksestä niin kovasti siksi, että se vahvisti elävästi ja
voimallisesti sellaisia minulle rakkaita mielihauteita, joita olin lämmitellyt
ajatuksissani jo ennestään.
Tarkoitan Jean-Jacques Rousseaulta vaikutteita saanutta genealogiaa, jonka mukaan
teatteri, yhteiskunta ja metafysiikka syntyvät aina uudestaan samassa aktissa.
Tässä katsannossa teatteri ei tuo maailmaan pelkästään kaikenlaista hyvää, vaan
melkeinpä kaiken pahan, mitä siihen mahtuu.
Teatteri luo metafysiikan viittaamalla sellaisiin voimiin ja
kykyihin, joita ei ole olemassa. Olemattomien kykyjen mittaaminen luo
vertailuasteikon, joka luo eriarvoistamisen tarpeita ja mahdollisuuksia niiden
toteuttamiseen. Yhdellä yhteisellä akselilla tapahtuva eriarvoistamisen
pyrkimys hävittää laatuerot, joten kiusan ja kärsimyksen kautta luodun
epätasa-arvoisuuden lopputuotteena on tasapäisyys. Epätasa-arvoisuus perustaa
oikeutuksensa sellaisen arvon epätasaiseen jakautumiseen, jota ei ole olemassa.
Olemattomien voimien lisäksi teatterilla on hallussaan myös
olemassa olevia voimia. Sen on myös näytettävä ne silloin tällöin. Muuten
julkinen interaktio, eli yhteiskunnan alituinen uudelleen luominen olisi vailla
pohjaa. Minusta meikkipussi ja Miimos vilauttivat teatterin alkuvoimia ja
antoivat niistä jopa eräänlaisen rakennekuvauksen.
Onko M M
vaikuttanut siihen, miten olen katsonut tänä kevättalvena teatteria? En
ole varma. Ehkä on. Mutta enemmän MM on varmaankin vaikuttanut siihen, miten
olen muistellut vuosien takaisia teatterikokemuksiani. Meikkipussin hymy on
pannut minut ajattelemaan, että teatterin genealogia voi aina joskus ilmestyä
meneillään olevaan nykyteatterin esitykseen eräänlaisena alkuteatterin
häivähdyksenä, jonka tunnistaa myötätunnon ja kaameuden yhteistuntumana.
Uusien pallojen pompahteluja
Katsoin viimeviikkoisen tanden-harjoitteen jälkeen
Kehitysvammaisteatteri La Stradan Juhannusyön unen ja Tanssiteatteri MD:n Sky
Walkerin. Kirjoitin vain Juhannusyöstä. Vaikuttiko palloharjoitus kokemuksiini?
Ehkäpä. Vaikuttiko se kirjoitukseeni? Kyllä sekin mahdollista on, en ole varma.
Minusta ei tuntunut kummassakaan esityksessä siltä, että
esiintyjä olisi tehnyt pallon ja antanut sen katsojalle ja että katsoja olisi
palauttanut pallon takaisin esiintyjälle. Minusta tuntuu, että
voimanvaihdon ei pidäkään tapahtua
niin. Sen pitää tapahtua jotenkin toisin.
Kriitikon pitää ajatella teatterissa istuessaan yksinomaan
sitä esitystä, joka on meneillään. Jos hän ajattelee lisäksi jotakin muuta
esitystä, niin hän osallistuu laatueroja hävittävän ja keskinkertaisuutta
kasvattavan vertailuasteikon ylläpitämiseen. Minä otin Juhannusyön ensi-illassa
harvinaisen huonon asenteen, sillä ajatukseni kääntyivät silloin tällöin aivan väkisin La Stradan
toissavuotiseen Lauluun tulipunaisesta kukasta.
Koko näyttämökollektiivin tekemä tanden-pallo paljasti
Tulipunakukan rytmin salaisuuden.
Rytmi nimittäin oli ihmeellinen, tosi kaunis salaisuus. En tarkoita
kohtausten ja esityksen muiden elementtien ajallista jäsentelyä, vaan
eräänlaista peruspoljentoa, sananmukaista "rytmiä". Se jatkui ilman
taukoa esityksen alusta loppuun. Kun Jorma Panulan musiikki soi, se soi perusrytmin kommentaarina. Joskus näyttelijät
alkoivat polkea reippaasti jalkojaan. Mutta rytmi oli läsnä myös silloin, kun
mitään musikaalista ei tapahtunut. Se toimi silloinkin, kun oli aivan
hiljaista. Missä rytmi oli? Miten se oli olemassa?
Sanoisin, että rytmi sykki yhdessä suuressa pallossa, jonka
ensemble oli tehnyt yksissä tuumin. Pallo sykähteli ja piti tahtia yllä
silloinkin, kun poljennon ääniä ei kuulunut. Anu Panula ohjasi esitystä käsieleillä kuin kapellimestari
orkesteria. Hän ohjasi näyttelijöiden kosketusta rytmipalloon. Nyt kevyt
kosketus siitä missä seisot. Nyt korkeampi kosketus toiselta puolelta. Nyt
kaikki mukaan pallon poljentoon. Tam tam tam tam....
Ajatelmia vakavuudesta
Tanssiteatteri MD:n Sky Walkeria katsoessani minua hieman
harmitti, että en saanut myydyksi juttua esityksestä. Nyt olisi ollut esillä
näytös, jossa ei olisi ollut mitään moittimista, vaan joka olisi inspiroinut
moniin erilaisiin vapaamuotoisiin ylistyksiin. Palloja lenteli tanssissa
ilmiselvästi. Katsomisen innostus kuumotti keskustassani samaan tapaan kuin
pallon teko Riikan kanssa
empaattiharjoituksissa. En silti tuntenut, että palloja olisi paiskottu suoraan
minulle. Lämpö syntyi siitä tarkkaavaisuudesta, jolla seurasin tanssijoiden
keskinäistä voimienvaihtoa ja pallosooloilua.
Anniina Kumpuniemi
oli mahdottoman hyvä pyöriessään yksinkertaisesti paikallaan. Hän pyöri pallo
pään päällä pallolle ja pallolle. Syvennyin ihailemaan myös Anu
Castrénin tanssia. Hän on kookas, voimakas
aikuinen nainen. Juhannusyön muistuman inspiroimana hänen tanssijanhahmoaan
voisi sanoa sanan kauneimmassa mielessä amatsonimaiseksi. Samalla hänen
tanssissaan on jotakin suorastaan vauvamaista kauneutta. Se tulee pallon
tavoittelusta. Todella stimuloivaa ja hauskaa tanssia! Casstrén on varsinainen
pompottelija. Mari Rosendahl
järjesti lavalle palloleikkiä. Siis leikkiä, ei peliä. Liisa Pentin koreografia on epäilemättä pirun tarkkaa, mutta
katsojalle jäävä mieliala ei perustu sääntöjen määräämälle pelille, vaan
avaralle leikille.
Minusta tuntuu, että tanden-pallo sopii parhaiten ensemblen
sisäisten leikkien leikkimiseen. Näyttelijä näyttää palloa tekemällä toiselle
näyttelijälle, että leikkii vakavissaan. Näin tapahtunee myös monologissa.
Tarkistan asian tämän illan Idiootissa. Vastanäyttelijä näyttää näyttelijälle,
että luottaa tämän vakavuuteen ja ottaa pallon vastaan. Mitä hauskempi (siis
hauskempi, ei välttämättä murheellisempi) esitys, sitä näkyvämmäksi vakavuutta
kohtaan tunnettu luottamus tehdään. MD:n tanssijoilla tietysti on aina pallo
hallussa alavatsassaan, mutta sen lisäksi he ojentavat palloja toisilleen usein
aivan selvillä antamisen eleillä.
Antamisen eleiden osoittaminen suoraan yleisölle ei
mielestäni tungettelevaa. En yleensä pidä osallistuttamisia hyvinä ideoina.
Melkeinpä kiukustun, jos iso mies istuu syliini katsomossa tai jos pienet ja
sievätkin näyttelijät syöttävät minulle siellä jotakin tai raahaavat minut
lavalle heiluttamaan pesäpallomailaa, niin kuin Kristian Smedsin Karamazovin veljeksissä tapahtui. Olisi parempi,
jos työryhmä pumppaisi tunnepallonsa sellaisiksi, että katsoja pääsisi
osalliseksi niitä pullistavista luottamuksen energioista istumalla katsomossa
kaikessa rauhassa ja tuntemattomana.
Talvivaaran näyttelijä
Jokainen teatteriesitys näyttää, että luottamus on
mahdollista. Näin tapahtuu silloinkin, kun esitys on surkea ja siinä näkyy työryhmän
sisällä vallinneen epäluottamuksen jälkiä. Luottamusta on kuitenkin tavoiteltu,
vaikka olemattomia kykyjä mittaavan metafysiikan asteikko onkin sen
saavuttamista häirinnyt. Jonkin verran sitä sentään on nähtävästi saatu kiinni,
kun esitys on kerran koossa, vaikkakin vähän ikävän näköisenä.
Hyvät esitykset eivät tyydy näyttämään, että luottamus on
mahdollista ja tavoittelemisen arvoista, vaan ne suoranaisesti luovat
luottamusta. Näin tapahtui esimerkiksi La Stradan Tulipunakukassa.
Kehitysvammaiset näyttelijät luottivat itseensä ja toisiinsa ja ohjaajaansa ja
yleisöönsä. Yhteiskunta on heidän luomansa luottamuksen ansiosta huomattavasti
parempi paikka kuin se olisi ilman sitä.
Valitettavasti luottamukseen ei luoteta maailmalla aina näin
yksiselitteisesti. Esimerkiksi Ronald Reaganin presidenttikauden (1981-1989) ensimmäisellä puoliajalla
epäluottamuksen lisääminen julistettiin avoimesti kansainvälisen politiikan
ihanteeksi. Ihmiset joutuivat elämään siinä tiedossa, että ydinsota voi syttyä
milloin tahansa. Se oli kamalaa aikaa ja siinä oli vähällä käydä huonosti.
Epävarmuus ja sen mukana myös epäluottamus alkoivat
voimistua myös kansainsisäisen politiikan ihanteina. Ne jatkavat yhä
voimistumistaan. Maailmalla menee joka aamu töihin miljoonia poliitikkoja ja
virkamiehiä, jotka ponnistelevat tunnollisesti sen eteen, että entistä suurempi
määrä ihmisiä pakotettaisiin yrittäjiksi, että palkkatöihin jääneiden ihmisten
työelämä ja toimeentulo tehtäisiin mahdollisimman epävarmaksi ja että
maailmantalouden kaikki suhteet perustuisivat maksimaaliselle
epäluottamukselle. Ihmisille tarjottavat vaihtoehdot ovat joko kiire ja
kärsimättömyys tai sitten epäilys ja epävarmuus (ks. ja vrt. Reza 2003, 169).
Olisi mukavaa, jos näissä oloissa huomautettaisiin julkisesti, että myös
luottamuksessa on ihan kivaa elää.
Julkisissa kanssakäymisen muodoissa piti olla paljon pahasti
vialla, kun Reaganin kaltainen pölhöpää onnistui ryhtymään itseään ja muita
jymäyttäväksi huijariksi. Hänen kannattamansa talousoppi on tuhonnut maapallon
ihmisten elämältä kaikki tulevaisuuden näköalat. Jos yksikään ihminen uskoo
reaganilaiseen talousoppiin, niin maailman julkiset interaktiomuodot ovat
pahasti sairaita. Uskovaisia lienee miljoonia. Teatterilla on varsin läheinen
fyysinen ote julkisen vuorovaikutuksen virityksiin. Sen tehtävänä on näin ollen
ryhtyä pedagogiksi, eli jalankuljettajaksi, ja kävellä johonkin hyvään suuntaan
ihmisten perässä.
Luottamus on yksinkertainen kriteeri hyvälle ja huonolle
yhteiselämälle. Kun luottamusta on, niin elämä on hyvää. Kun luottamusta ei ole
niin elämä on huonoa. Sini kehotti minua luottamaan häneen. Minä luotin ja elin
Siperian lattialla harvinaislaatuisen hyvällä tavalla aistillista elämää.
Kiitos siitä.
Pertti Julkunen
KIRJALLISUUS:
Haanpää, Pentti. (1997) Taivalvaaran näyttelijä. Teoksen
ensimmäinen painos, jonka tekstiä tämä nide noudattaa, ilmestyi 1938. Rauma:
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Lowe, Sarah M. (toim.). (1995) Taiteilija Frida Kahlo. Paljastava omakuva. Italia:
Kustannusosakeyhtiö Otava.
Núñez, Maritza. (2004) Sunnuntai-illan unelmia.
Nelinäytöksinen näytelmä. Suomentanut Pentti Saaritsa. Lasipalatsi, Helsinki:
Kirja kerrallaan.
Reza, Yasmina. (2003) Kolme versiota elämästä. Suomentanut
Outi Nyytäjä. Teoksessa Reza, 89-162.
Reza, Yasmina. (2003) "Taide". Kolme versiota
elämästä. Vantaa: Werner Söderström Osakeyhtiö.
Vala, Erkki. (1997) Pentti Haanpään uusi voitto.
(Tulenkantajat 17.12.1938). Teoksessa Haanpää, 151-152.