tiistai 26. maaliskuuta 2013

Kollektiivinen keho

                         Kuvaaja: Sanna Tennberg



Empaattikouluttaja Karen kuvailee kokemustaan harjoitteesta:

”Muodostamme alkuasetelman. Kaikki ovat lähellä toisiaan, kosketuksissa jonkun kanssa. Moni istuu lattialla, muutamat seisovat. Minä istun muodon reunalla. En koe itseäni ulkopuoliseksi. Pystyn seuraamaan katseellani lähes koko ryhmää.

Ryhmässä alkaa syntyä liikehdintää. Tasaisin välein aina joku on liikkeessä. Silti mihinkään ei ole kiire. Valot ovat lämpimät, ihmiset tuntuvat lämpiminä. Ajattelen kesän helteistä iltapäivää, jolloin on niin kuuma, ettei voi muuta kuin laiskotella. Tuntuu kuin hiljaa liikehtivä ryhmä odottaisi jotain. Minulla on todella turvallinen tunne. Kukaan ei lähde suuntaamaan kauemmas, vaan ryhmä muuttaa muotoaan saman keskustan ympärillä. Tunnustelen selkiä ja jalkapohjia. Joku antaa rintakehänsä painon säärilleni. Toinen kannattelee kättäni ilmassa. Minä lasken pääni kolmannen vatsalle.

Harjoitteen jälkeen tunnen oloni pehmeäksi ja avoimeksi. Katson muita kiinnostuneemmin ja tarkemmin kuin ennen.”


maanantai 25. maaliskuuta 2013

22.3.2013. Perjantai. Ilo ja luottamus.


  Blogitekstit luettavissa myös täältä pdf-tiedostoina. 


            Huijari astuu esiin siellä, missä
            opetus tietoisesta ihmisestä,
            ihmisen yhteisvastuusta ja
            tulevaisuuden teistä puuttuu.

            Erkki Vala



Sini sanoi, että pidä silmät kiinni ja luota minuun. Minä pidin ja luotin. Sini alkoi muotoilla minua hellästi. Minä ajattelin, että on parasta olla rento ja passiivinen.  Sini aloitti koskettelun käsistäni, joita hän taivutteli varovasti uusiin asentoihin. Tunsin, että hän on aivan lähellä takanani. Lämpö kertoi hänen vartalonsa yksityiskohdista jo nyt, vaikka hän ei vielä ottanut kokovartalokontaktia. Sitten hän otti sellaisen, notkisti polveni ja istutti minut lattialle. Istuin Sinin sylissä ja nojasin vapaasti taaksepäin. Kohta hän kaatoi minut kokonaan ja kieritti hitaasti pitkin parkettia. Sain liukua hiukan, sain venyä, lämmetä, pehmentyä ja tunnelmoida.

Harjoitteen ohjeistus oli niukkaa. Mikko ei sanonut mitään ja apuopettajien johdantoesitys oli lyhyt. Näin ollen opettajaksi ryhtyi Kosketus Itse, joka kuiskasi kuulolaitteeseeni, että minun kannattaa luopua passiivisuudestani. K I teki niin jo siinä vaiheessa, kun Sini istutti minut lattialle.

Sinin liikkeet herättivät minussa perinpohjaista kiinnostusta. Aloin hahmottaa häntä aktiivisesti mielessäni. Jostakin syystä en tuntenut pienintäkään kiusausta silmien avaamiseen. Näköaisti oli siis pois käytöstä. Kuulon merkitys oli melko pieni, lähinnä koristeellinen. Tärkein tehtävä tuntui olevan kosketusaistilla sekä oman kehon tilasta kertovalla kinestesia-aistilla. Mutta ne eivät vielä riittäneet luomaan elävää hahmomielikuvaa Sinin ja minun intiimipantomiinista. Mukana oli myös jotakin muuta, jotakin sellaista, joka antoi hahmotelmalle koherenssia ja taustaa. Se oli jotakin muistuman kaltaista. Sanottakoon vaikkapa, että se oli mimesia-aistia.

K I huomautti hiljaa, että minun kannattaisi vastata Sinin kosketukseen. Vastasin. Huoli ajan tajusta oli kadonnut jo vähän aikaisemmin. Voisin jatkaa harjoitetta aamuun saakka.  Silloin tulee fyysinen raja. Pitää saada aamiaista. Nämä ovat hyvät harjoitukset. Näissä syntyy voimaa ja uskallusta, lämmintä luottamusta, kuten veljemme Bertolt Brecht asian lämpimään, voimakkaaseen ja uskaliaaseen tapaansa ilmaisee.

Siinäpä kysymys

Illan ohjelmassa oli vielä kollektiivinen kosketuskuvaelma ja keskustelua. Treenit päättyivät säälliseen aikaan ja olin hyvällä bussituurilla kotona jo ennen yhdeksää. Ylistin vaimolleni Sinin kanssa tekemääni pariharjoitetta. Vaimo kysyi, onko minulla ollut aikaisemmista harjoituksista hyötyä teatterin katsomisessa. Vastasin, että enpä osaa sanoa. Meidän pitää ajatella asiaa. Siinäpä kysymyksistä tärkein, ainakin minun kannaltani. Katsotaan!

Katsomme tänään Telakalla Kaija Pakarisen Monologi-Idiootin. Telakan ullakkoteatteri on lämmin ja erikoislaatuisella tavalla intiimi, sanoisinko jollakin tavalla solidaarinen paikka. Fjodor Dostojevski on sopinut sinne ennenkin aivan erinomaisesti. Markku Peltolan ohjaama Rikos ja rangaistus vuodelta 2003 kuuluu elämäni suuriin teatterikokemuksiin, vaikka siitä oli helppoa osoittaa heikkouksia.

Huomenna joudun valitettavasti menemään Tukkateatteriin yksin, sillä vaimoni matkustaa tervehtimään 95-vuotiasta, fyysisesti ja psyykkisesti hyväkuntoista äitiään. Tukkateatterin näytelmä kertoo nuoremmasta ja huonokuntoisemmasta ihmisestä, nimittäin Frida Kahlosta.  Maritza Núnezin (2004) teksti panee paljon painoa politiikan ja kuvataiteisiin, mutta odotan sitäkin innostuneemmin, miten fyysisen kärsimyksen ja fyysisen rakkauden sankaritar Kahlo (ks. esim. Lowe 1995) esiintyy Terhi Tuomisen ohjauksessa. Myös Tammelantorin kulmassa sijaitseva Tukkateatteri on erinomaisen intiimi näyttämö.

Kirjoitan kummastakin esityksestä. Pitääpä tosiaan tarkkailla, miten eilinen harjoite tuntuu esityksissä ja niiden kokemisessa. Molemmat näytetään intiimillä näyttämöllä. Sekä Frida että ruhtinas Myškin ovat moniminäisiä ihmisiä ja rakkaudessaan ja kärsimyksessään melkeinpä moniruumisia olioita. Samalla minun pitää muistella sitä, miten aikaisemmat empaattitreenit ovat vaikuttaneet teatterikokemuksiini.

Vanhan meikkipussin hymyilyä

Olen suhtautunut projektin eri harjoituksiin erilaisilla tavoilla. Ehdoton lempparini on ollut eiliseen saakka meikkipussin ja Meikkipussin Miimoksen kohtaaminen, johon osallistuin kuoron jäsenenä. Oman pussini jauhot eivät ehkä ole tässä mieltymyksessäni aivan puhtaita, sillä saattaa olla, että pidin esityksestä niin kovasti siksi, että se vahvisti elävästi ja voimallisesti sellaisia minulle rakkaita mielihauteita, joita olin lämmitellyt ajatuksissani jo ennestään.

Tarkoitan Jean-Jacques Rousseaulta vaikutteita saanutta genealogiaa, jonka mukaan teatteri, yhteiskunta ja metafysiikka syntyvät aina uudestaan samassa aktissa. Tässä katsannossa teatteri ei tuo maailmaan pelkästään kaikenlaista hyvää, vaan melkeinpä kaiken pahan, mitä siihen mahtuu.

Teatteri luo metafysiikan viittaamalla sellaisiin voimiin ja kykyihin, joita ei ole olemassa. Olemattomien kykyjen mittaaminen luo vertailuasteikon, joka luo eriarvoistamisen tarpeita ja mahdollisuuksia niiden toteuttamiseen. Yhdellä yhteisellä akselilla tapahtuva eriarvoistamisen pyrkimys hävittää laatuerot, joten kiusan ja kärsimyksen kautta luodun epätasa-arvoisuuden lopputuotteena on tasapäisyys. Epätasa-arvoisuus perustaa oikeutuksensa sellaisen arvon epätasaiseen jakautumiseen, jota ei ole olemassa.

Olemattomien voimien lisäksi teatterilla on hallussaan myös olemassa olevia voimia. Sen on myös näytettävä ne silloin tällöin. Muuten julkinen interaktio, eli yhteiskunnan alituinen uudelleen luominen olisi vailla pohjaa. Minusta meikkipussi ja Miimos vilauttivat teatterin alkuvoimia ja antoivat niistä jopa eräänlaisen rakennekuvauksen.

Onko M M  vaikuttanut siihen, miten olen katsonut tänä kevättalvena teatteria? En ole varma. Ehkä on. Mutta enemmän MM on varmaankin vaikuttanut siihen, miten olen muistellut vuosien takaisia teatterikokemuksiani. Meikkipussin hymy on pannut minut ajattelemaan, että teatterin genealogia voi aina joskus ilmestyä meneillään olevaan nykyteatterin esitykseen eräänlaisena alkuteatterin häivähdyksenä, jonka tunnistaa myötätunnon ja kaameuden yhteistuntumana.

Uusien pallojen pompahteluja

Katsoin viimeviikkoisen tanden-harjoitteen jälkeen Kehitysvammaisteatteri La Stradan Juhannusyön unen ja Tanssiteatteri MD:n Sky Walkerin. Kirjoitin vain Juhannusyöstä. Vaikuttiko palloharjoitus kokemuksiini? Ehkäpä. Vaikuttiko se kirjoitukseeni? Kyllä sekin mahdollista on, en ole varma.

Minusta ei tuntunut kummassakaan esityksessä siltä, että esiintyjä olisi tehnyt pallon ja antanut sen katsojalle ja että katsoja olisi palauttanut pallon takaisin esiintyjälle. Minusta tuntuu, että voimanvaihdon  ei pidäkään tapahtua niin. Sen pitää tapahtua jotenkin toisin.

Kriitikon pitää ajatella teatterissa istuessaan yksinomaan sitä esitystä, joka on meneillään. Jos hän ajattelee lisäksi jotakin muuta esitystä, niin hän osallistuu laatueroja hävittävän ja keskinkertaisuutta kasvattavan vertailuasteikon ylläpitämiseen. Minä otin Juhannusyön ensi-illassa harvinaisen huonon asenteen, sillä ajatukseni kääntyivät silloin tällöin  aivan väkisin La Stradan toissavuotiseen Lauluun tulipunaisesta kukasta.

Koko näyttämökollektiivin tekemä tanden-pallo paljasti Tulipunakukan rytmin salaisuuden.  Rytmi nimittäin oli ihmeellinen, tosi kaunis salaisuus. En tarkoita kohtausten ja esityksen muiden elementtien ajallista jäsentelyä, vaan eräänlaista peruspoljentoa, sananmukaista "rytmiä". Se jatkui ilman taukoa esityksen alusta loppuun. Kun Jorma Panulan musiikki soi, se soi perusrytmin kommentaarina. Joskus näyttelijät alkoivat polkea reippaasti jalkojaan. Mutta rytmi oli läsnä myös silloin, kun mitään musikaalista ei tapahtunut. Se toimi silloinkin, kun oli aivan hiljaista. Missä rytmi oli? Miten se oli olemassa?

Sanoisin, että rytmi sykki yhdessä suuressa pallossa, jonka ensemble oli tehnyt yksissä tuumin. Pallo sykähteli ja piti tahtia yllä silloinkin, kun poljennon ääniä ei kuulunut. Anu Panula ohjasi esitystä käsieleillä kuin kapellimestari orkesteria. Hän ohjasi näyttelijöiden kosketusta rytmipalloon. Nyt kevyt kosketus siitä missä seisot. Nyt korkeampi kosketus toiselta puolelta. Nyt kaikki mukaan pallon poljentoon. Tam tam tam tam....

Ajatelmia vakavuudesta

Tanssiteatteri MD:n Sky Walkeria katsoessani minua hieman harmitti, että en saanut myydyksi juttua esityksestä. Nyt olisi ollut esillä näytös, jossa ei olisi ollut mitään moittimista, vaan joka olisi inspiroinut moniin erilaisiin vapaamuotoisiin ylistyksiin. Palloja lenteli tanssissa ilmiselvästi. Katsomisen innostus kuumotti keskustassani samaan tapaan kuin pallon teko Riikan kanssa empaattiharjoituksissa. En silti tuntenut, että palloja olisi paiskottu suoraan minulle. Lämpö syntyi siitä tarkkaavaisuudesta, jolla seurasin tanssijoiden keskinäistä voimienvaihtoa ja pallosooloilua.

Anniina Kumpuniemi oli mahdottoman hyvä pyöriessään yksinkertaisesti paikallaan. Hän pyöri pallo pään päällä pallolle ja pallolle. Syvennyin ihailemaan myös Anu Castrénin tanssia. Hän on kookas, voimakas aikuinen nainen. Juhannusyön muistuman inspiroimana hänen tanssijanhahmoaan voisi sanoa sanan kauneimmassa mielessä amatsonimaiseksi. Samalla hänen tanssissaan on jotakin suorastaan vauvamaista kauneutta. Se tulee pallon tavoittelusta. Todella stimuloivaa ja hauskaa tanssia! Casstrén on varsinainen pompottelija. Mari Rosendahl järjesti lavalle palloleikkiä. Siis leikkiä, ei peliä. Liisa Pentin koreografia on epäilemättä pirun tarkkaa, mutta katsojalle jäävä mieliala ei perustu sääntöjen määräämälle pelille, vaan avaralle leikille.

Minusta tuntuu, että tanden-pallo sopii parhaiten ensemblen sisäisten leikkien leikkimiseen. Näyttelijä näyttää palloa tekemällä toiselle näyttelijälle, että leikkii vakavissaan. Näin tapahtunee myös monologissa. Tarkistan asian tämän illan Idiootissa. Vastanäyttelijä näyttää näyttelijälle, että luottaa tämän vakavuuteen ja ottaa pallon vastaan. Mitä hauskempi (siis hauskempi, ei välttämättä murheellisempi) esitys, sitä näkyvämmäksi vakavuutta kohtaan tunnettu luottamus tehdään. MD:n tanssijoilla tietysti on aina pallo hallussa alavatsassaan, mutta sen lisäksi he ojentavat palloja toisilleen usein aivan selvillä antamisen eleillä.

Antamisen eleiden osoittaminen suoraan yleisölle ei mielestäni tungettelevaa. En yleensä pidä osallistuttamisia hyvinä ideoina. Melkeinpä kiukustun, jos iso mies istuu syliini katsomossa tai jos pienet ja sievätkin näyttelijät syöttävät minulle siellä jotakin tai raahaavat minut lavalle heiluttamaan pesäpallomailaa, niin kuin Kristian Smedsin Karamazovin veljeksissä tapahtui. Olisi parempi, jos työryhmä pumppaisi tunnepallonsa sellaisiksi, että katsoja pääsisi osalliseksi niitä pullistavista luottamuksen energioista istumalla katsomossa kaikessa rauhassa ja tuntemattomana.

Talvivaaran näyttelijä

Jokainen teatteriesitys näyttää, että luottamus on mahdollista. Näin tapahtuu silloinkin, kun esitys on surkea ja siinä näkyy työryhmän sisällä vallinneen epäluottamuksen jälkiä. Luottamusta on kuitenkin tavoiteltu, vaikka olemattomia kykyjä mittaavan metafysiikan asteikko onkin sen saavuttamista häirinnyt. Jonkin verran sitä sentään on nähtävästi saatu kiinni, kun esitys on kerran koossa, vaikkakin vähän ikävän näköisenä.

Hyvät esitykset eivät tyydy näyttämään, että luottamus on mahdollista ja tavoittelemisen arvoista, vaan ne suoranaisesti luovat luottamusta. Näin tapahtui esimerkiksi La Stradan Tulipunakukassa. Kehitysvammaiset näyttelijät luottivat itseensä ja toisiinsa ja ohjaajaansa ja yleisöönsä. Yhteiskunta on heidän luomansa luottamuksen ansiosta huomattavasti parempi paikka kuin se olisi ilman sitä.

Valitettavasti luottamukseen ei luoteta maailmalla aina näin yksiselitteisesti. Esimerkiksi Ronald Reaganin presidenttikauden (1981-1989) ensimmäisellä puoliajalla epäluottamuksen lisääminen julistettiin avoimesti kansainvälisen politiikan ihanteeksi. Ihmiset joutuivat elämään siinä tiedossa, että ydinsota voi syttyä milloin tahansa. Se oli kamalaa aikaa ja siinä oli vähällä käydä huonosti.

Epävarmuus ja sen mukana myös epäluottamus alkoivat voimistua myös kansainsisäisen politiikan ihanteina. Ne jatkavat yhä voimistumistaan. Maailmalla menee joka aamu töihin miljoonia poliitikkoja ja virkamiehiä, jotka ponnistelevat tunnollisesti sen eteen, että entistä suurempi määrä ihmisiä pakotettaisiin yrittäjiksi, että palkkatöihin jääneiden ihmisten työelämä ja toimeentulo tehtäisiin mahdollisimman epävarmaksi ja että maailmantalouden kaikki suhteet perustuisivat maksimaaliselle epäluottamukselle. Ihmisille tarjottavat vaihtoehdot ovat joko kiire ja kärsimättömyys tai sitten epäilys ja epävarmuus (ks. ja vrt. Reza 2003, 169). Olisi mukavaa, jos näissä oloissa huomautettaisiin julkisesti, että myös luottamuksessa on ihan kivaa elää.

Julkisissa kanssakäymisen muodoissa piti olla paljon pahasti vialla, kun Reaganin kaltainen pölhöpää onnistui ryhtymään itseään ja muita jymäyttäväksi huijariksi. Hänen kannattamansa talousoppi on tuhonnut maapallon ihmisten elämältä kaikki tulevaisuuden näköalat. Jos yksikään ihminen uskoo reaganilaiseen talousoppiin, niin maailman julkiset interaktiomuodot ovat pahasti sairaita. Uskovaisia lienee miljoonia. Teatterilla on varsin läheinen fyysinen ote julkisen vuorovaikutuksen virityksiin. Sen tehtävänä on näin ollen ryhtyä pedagogiksi, eli jalankuljettajaksi, ja kävellä johonkin hyvään suuntaan ihmisten perässä.

Luottamus on yksinkertainen kriteeri hyvälle ja huonolle yhteiselämälle. Kun luottamusta on, niin elämä on hyvää. Kun luottamusta ei ole niin elämä on huonoa. Sini kehotti minua luottamaan häneen. Minä luotin ja elin Siperian lattialla harvinaislaatuisen hyvällä tavalla aistillista elämää. Kiitos siitä.

Pertti Julkunen




KIRJALLISUUS:

Haanpää, Pentti. (1997) Taivalvaaran näyttelijä. Teoksen ensimmäinen painos, jonka tekstiä tämä nide noudattaa, ilmestyi 1938. Rauma: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Lowe, Sarah M. (toim.). (1995)  Taiteilija Frida Kahlo. Paljastava omakuva. Italia: Kustannusosakeyhtiö Otava.

Núñez, Maritza. (2004) Sunnuntai-illan unelmia. Nelinäytöksinen näytelmä. Suomentanut Pentti Saaritsa. Lasipalatsi, Helsinki: Kirja kerrallaan.

Reza, Yasmina. (2003) Kolme versiota elämästä. Suomentanut Outi Nyytäjä. Teoksessa Reza, 89-162.

Reza, Yasmina. (2003) "Taide". Kolme versiota elämästä. Vantaa: Werner Söderström Osakeyhtiö.

Vala, Erkki. (1997) Pentti Haanpään uusi voitto. (Tulenkantajat 17.12.1938). Teoksessa Haanpää, 151-152.

tiistai 19. maaliskuuta 2013

Energiaa!

                                 Janina muodostaa käsiensä väliin energiapallon. 
                                   Kuvaaja Sanna Tennberg.



Energiapallo-harjoite

Apukouluttaja Sannan havainnointia työskentelystä:

”Otamme itsellemme parit. Menemme vastakkain ja alamme tehdä energiapalloja.

Asetan käteni keskustan korkeudelle ja tunnustelen, minkälainen energiapallo käsieni väliin muodostuu. Aluksi en hahmota pallon kokoa - se tuntuu suurenevan ja pienenevän hengitykseni tahdissa. Se tuntuu myös sähköiseltä ja kylmältä. Alan pienentää energiapalloa ja lopulta se litistyy kämmenieni väliin. Levitän kehooni pallostani lähteneen energian - se tuntuu todella viileältä ja sähköiseltä.

Parini antaa minulle oman pallonsa. Näen selvästi minkälainen pallo minulle on tulossa.  Se on väriltään tumma ja painava, kuin keilapallo. Odotan innolla, että parini ojentaa sen minulle, jotta hän pääsee painavasta pallostaan eroon.

Harjoitteen jälkeen parini kertoo, että hänen pallonsa oli raskas – että hän oli helpottunut kun sai antaa sen pois. Olin yllättynyt, miten ilman puhetta olin aistinut parini pallon. Olen hämmentynyt mutta erittäin innoissani harjoitteesta. Kehoni tuntuu erilaiselta harjoitteen jälkeen: olo on kevyempi.”

maanantai 18. maaliskuuta 2013

15.3.2013. Perjantai. Tandemtanden.


Blogitekstit luettavissa myös täältä pdf-tiedostoina.



            Oi, viivy: viel´ ei ole pakko mennä.

            Julia Capulet

Teatteri Siperian salin tuolit olivat eilen eri järjestyksessä kuin tavallisesti. Yksi oli asetettu näyttämön eteen, yksi sitä vastapäätä huoneen toiseen päähän ja muut riveihin pitkille seinustoille. Sellaista asetelmaa sanotaan draamalliseksi. Pitkän sivun istujan tehtävänä on odottaa, miten yksinäiset tuolit täytetään.

Janina istui toiselle tuolille, Mikko toiselle. Janina esitti illan prologimonologin. Mikko toimi sellaisena yleisönä, jolla esiintyjä osoittaa sanansa suoraan. Muut läsnäolijat muodostivat toisen yleisön, joka tarkkaili monologistin esiintymistä ensimmäiselle yleisölle.

Sanomalehtijutussa on jokseenkin sama yleisörakenne. Joku julkisuuden aktori (pääministeri, asiantuntija, kauneuskuningatar tms.) puhuu toimittajalle, joka toimii kuulijan tehtävässään ensimmäisenä yleisönä. Lehden lukijat muodostavat toisen yleisön, jolle aktori ja toimittaja esittävät yhteisen performanssinsa. Muoto on siis tavanomaisimmassa lehtijuttutyypissä sama kuin illan prologissa, mutta materiaali toinen. Sanomalehtiperformanssi tapahtuu paperissa ja painomusteessa. Teatterissa sen sijaan toimii liha, kuten monissa teatteriteorioissa (esim. Sontag 1986) ja -muisteluissa (esim. Ollikainen 1988)  todetaan. Lihan lisäksi tarvitaan muita kudoksia sekä energiaa, ilmaa, maankamaraa, tunteita ja muutamia muita entiteettejä, joista jotkut ovat vaikeasti tunnistettavia, mutta olemassaolojensa itsenäisyydestä huolimatta helposti käytettäviä.

Janina kertoi kauniista hetkestä, jonka hän oli kokenut sisarensa kanssa. Taustalla kuului kylmyys, hanki ja jää, Hyvinkään rautatieasema. Janina suri hyvän hetken päättymistä. Hänen äänensä täytti ajatuksia haikeudella. Ihminen voi ikävöidä läheisyyttä ja lämpöä jo silloin, kun niiden hetki ei vielä ole päättynyt.

Omapäinen ovaali

Mikko piti lämmittelyharjoitukset, joiden jälkeen etsimme kehostamme kolme mielenkiintoista pistettä.  Ensimmäinen sijaitsi kakkosvarpaan ja kolmosvarpaan takana vasemman jalan päkiässä. Toinen löytyi täsmälleen samasta paikasta oikeasta jalasta. Nousimme lattialta hartioidenlevyiseen seisontaan jalkaterät suoraan eteenpäin suunnattuina. Seisonnan painopiste oli päkiöillä. Juuri löydetyt akupisteet tunnustelivat lattiaa. Seisonta oli tukeva, mutta samalla lähtövalmis. Sitten etsimme pisteen, joka pitää koko kehoa koossa ja hyvälaatuisessa liikkeessä. Se sijaitsee noin kolme sormenleveyttä navan ulkopuolella. Sen nimi on kiinaksi tanden. Japanilaiset kutsuvat hieman laajempaa alavatsan aluetta haraksi ja suomenkieliset tanssijat sanovat sitä keskustaksi.

Kohottelimme ja laskimme keskustojamme. Hartiamme tekivät samalla pieniä pyöriviä liikkeitä. Ne kertoivat, että myös tanteniemme liikkeet olivat pyöreitä. Tandenia ei kannata liikutella ylös ja alas samaa rataa pitkin viivasuoraan, vaan liikkeen pitää olla ovaalimainen. Olen kuullut joskus Timo Klemolalta, että sama pätee kävelemiseen. Käsiä ei kannata heiluttaa kävellessä samaa reittiä viivasuoraan eteen ja taaksepäin, vaan niiden liikeradan pitää olla  kapean ovaalin muotoinen. Näin askel kevenee, mieli vapautuu, ryhti kaunistuu, rytmi vapautuu  ja kävelyn terveysvaikutukset jylläävät pidäkkeettömästi.

Mikko ohjasi alkuillan harjoitteen muutamien ovaalien ja ympyröiden kautta palloon. Harjoittelija muodosti kehonsa ja mielikuvituksena voimalla pallon, pyöritteli sitä sylissään,  puristeli sen melkeinpä pieneksi pisteeksi ja jäi lopulta ihmettelemään käsissä leijuvaa lämpöä ja voimaa.

Illan alkupuolen harjoitteissa oli minulle jotakin tuttua. Osallistuin 1988-2003 Klemolan johtaman Zenshindojo -seuran karateharjoituksiin. Niissä opeteltiin myös pallon puristamista pisteeksi (ks. Klemola 1998, 111), mutta pallon kanssa ei leikitty niin kuin nyt.

Klemolan pedagogisena periaatteena oli oppimisen vaikeuden ja harjoittelun pitkäjänteisyyden korostaminen.  Taustalla on japanilainen perinne, jossa pohditaan intensiivisesti vaikkapa sitä, miten pitkään gyakuzuki-no-tsukkomi lyönnin (ks. emt. 26-27) maadoittamisen alkeiden ymmärtämisen opetteleminen kestää. Viisi vuotta, viisitoista vuotta, viisikymmentäviisi vuotta? Minä suhtauduin perinteeseen ja periaatteeseen vakavasti. Niinpä en oppinut juuri mitään, vaikka harjoittelin ahkerasti viisitoista vuotta.

Mikon vetämät pallontekoharjoitukset muistuttivat kovasti myös kiinalaista yi quania, johon olen tutustunut Zenshindojossa. Pekingiläinen yi quan -mestari Zhang Chang Wang vierailee yhä joka vuoden toukokuussa Tampereella Zenshindojossa. Hänen treeneihinsä kannattaa ehdottomasti tutustua.  Aktiivisesti rentouttavat harjoitukset koostuvat sopivan mittaisista paikoillaan seisomisista ja mielikuvituksen käytöstä. Tuloksina ovat lämmin mieli ja kuumat kädet sekä sovelias annos voimaa ja uskallusta.

Eilen illalla tehtävän helppous ihmetytti ja ihastutti minua melko perusteellisesti. Onnistuin tekemään oikein mukavan pallon tuosta vaan, mitenkään yrittämättä. Päättelen, että opiskelussa ei kannata korostaa sen enempää vaikeutta kuin helppouttakaan. Sen kun opiskelee vaan.

Yhteinen keskusta

Väliajan jälkeen teimme palloja pareittain. Minä sain parikseni Riikan. Tehtävänäni oli luoda pallo ja antaa se hänelle.

En tullut ajatelleeksi, että pallon voisi visualisoida, joten tein sen pelkästään tuntoaistini perusteella. Kaikki perustui siihen, että pallo oli joustava. Joustava pallo kohtasi minut, minä käsittelin sitä joustavasti ja ojensin sen Riikalle, joka otti sen joustavasti vastaan, tunnusteli sen energiaa ja antoi sitä käsillään takaisin minulle.

Kuvitteellisen pallon energisoiminen ei olisi ollut mahdollista ilman tandenin käyttöä. En liikuttanut käsiäni juuri ollenkaan muuten kuin vartalon mukana. Kuvittelin puristavani palloa kevyesti. Kuvitelman pohjalla oli keskustan ovaalimainen liike, mutta ei käsien heiluttelua. Pallo antoi hieman perään ja alkoi pian laajentua alkuperäiseen kokoonsa. Pidättelin varovaisesti sen palautumista ja aloitin kohta uuden, edellisten kaltaisen kevyen puristuksen. Puristin palloa uloshengityksen  tahdissa ja vapautin sitä vanhaan muotoonsa samalla, kun hengitin sisäänpäin.

Antonin Artaud on käyttänyt teatterissaan juutalaisten kabbalaan liittyviä hengitystekniikoita, joissa hengitys myötäilee tunnetta ja vastaavasti tunteeseen voi tunkeutua hengityksen kautta (Moring 1986, 94).  Eilisessä harjoituksessani pallo myötäili ja tahditti hengitystä. Hengitys puolestaan puhalsi tunteita (hm?) ja energiaa palloon. Ne jäivät joksikin aikaa sinne.

Huomasin, miten Riikka valpastui ottamaan pallon vastaan. Se tapahtui melkein heti sen jälkeen, kun olin silittänyt palloa varovasti ja pannut merkille, että se on valmis luovutettavaksi. Sitten minä yksinkertaisesti annoin pallon Riikalle ja Riikka yksinkertaisesti otti sen vastaan. Meidän välillämme vallitsi hetken yhteinen keskustavoima. Se oli tandemtanden, jos niin voi sanoa. Kiitimme. Tunsin tandemtandenin energian Riikan lämpimässä kädessä.

Illan toisessa  pariharjoituksessa apuopettajat ja empaattitreenaajat kuljettivat keppejä välissään. Keppi ei yhdistänyt tandenia suoraan tandeniin, vaan se laitettiin rintalastojen väliin. Rintalastassa on ikään kuin varta vasten kepin päätä varten tehty kuoppa, sanoi Mikko. Kepit asetettiin koloihinsa ja kepakkotreenaajat alkoivat hakea kontakteja toisiinsa.

Rintalastan kolo ei ole kosketusarka, mutta sen kolhiminen voi pysäyttää sydämen. Kolosta kulkenee yhteys hieman alempana ja sisempänä sijaitsevaan solar pleksukseen eli aurinkoiseen hermopalmikkoon. Taivaallinen sisuskalu toimii luultavasti myös nauruhermona, sillä tehtävä huvitti harjoittelijoita hirmuisesti. Kukaan ei tosin voinut nauraa kippurassa, koska kepin pitely olisi käynyt silloin mahdottomaksi. Ryhdikkäiden ihmisten naurun ryminä oli sitä komeampaa.

Illan päätteeksi keskusteltiin ohimennen myös aggressiosta. Palloharjoituksissa aggressio ei tullut mieleeni missään muodossa. En pakottanut palloa mihinkään, vaikka pallon energisoiminen oli tunkeilevaa voiman käyttöä. Keppiharjoituksissa aggressio oli minulle läsnä poissaolonsa kautta, jos näin viisasteleva ilmaus sallitaan. Keppi on sellaisenaan aggressiivisen pakotuksen symboli (vrt. "keppikuri"; "keppi ja porkkana". Itse yhteistyöharjoitus oli asetelmaltaan aggressiivinen. Minun oli toisinaan määräiltävä kepin toisessa päässä vaikuttavan partnerini menemisiä, toisinaan taas antauduttava hänen vietäväkseen. Ilman tungettelun ja tungetteluun alistumisen välisiä valintoja kepin ja kahden ihmisen yhteispeli ei olisi käynyt päinsä. Jotenkin kävi niin, että toiminnan kantama symboli ja toiminnan vaihtoehtoja säätävä asetelma tuntuivat huomiota herättävän aggressiivisilta juuri siksi, että itse toiminta ei ollut millään tavalla aggressiivista eikä myöskään aggressiivisuutta torjuvaa. Kuljetimme ilkeää keppiä kiltisti ja hyvässä sovinnossa.

Harjoituksen aiheuttaman valtaisan naurun aihetta en oikein ymmärtänyt. Hohotin mukana koska muut hohottivat ja koska yhteiseen keppiinsä kaksittain rennosti nojaavien ihmisten nauru tuntui tarttuvan hassulta.  Hyvä nauru kannattaa mieluummin nauraa kuin olla nauramatta.

Janinan prologi viritti treenin mielialaksi kaipuun ja kiitollisuuden. Empatialla voi olla kipeä puolensa Hyvinkään rautatieasemalla. Miten lienee yleensä teatterissa? Eilisillalla kaipuu ei ollut kaipuuta polttavaa, vaan joviaalimpaa haikeutta, hyvän lämmön muistamista. Elämässä kaikki on mennyt ohi aina jo silloin, kun kaikki on vielä kohdalla.  Tulee ikävä sitä, mikä vielä on. Hyvä, jos malttaa pallon tehdä ja ehtii kiitoksen sanoa. Kämmenet lämmittivät eilen illalla. Kiitos siitä!

Pertti Julkunen



KIRJALLISUUS:

Klemola, Timo. (1998)  Zen-karate. Keuruu: Kustannusosakeyhtiö Otava.

Moring, Kirsikka. (1986)  Artaud - Turkka, punaiset vaatteet. Teoksessa Sontag, 89-94.

Ollikainen, Anneli. (1988) Lihat ylös! Muistiinpanoja Jouko Turkan opetuksesta. Helsinki: Teatterikorkeakoulun julkaisusarja nro 9.

Shakespeare, William. (1953) Draamat I. Suomentanut Paavo Cajander. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö.

Shakespeare, William. (1953) Romeo ja Julia. Teoksessa Shakespeare.

Sontag, Susan. (1986) Lihan estetiikka. Teatteri Artaud´n mukaan. Suomentanut Riikka Stewen. Rauma: Kustannus Oy Odessa.

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Tutkimusmatkailua


                         Niina opasti meitä löytämään kehostamme sisäisen avaruuden!


Apukouluttajan havainnointia työskentelystä:

” Kuvittelemme kämmenelle pienen kameran, laitamme sen kielen päälle ja nielaisemme. Lähdemme tutkimusmatkalle sisäiseen avaruuteemme. Mitä siellä näkyy?

Minä näen paljon valoa, mutta myös isoja tulipalloja. Hyvin hämmentävää, että sisältäni voi löytyä myös tämmöisiä asioita. Harjoite on niin miellyttävä, että siinä viihtyisi pidempääkin. Onneksi Niina kehottaa meitä laittamaan kamerat korvamme taakse, niin voimme halutessamme tehdä harjoitetta itsenäisestikin.”

maanantai 11. maaliskuuta 2013

8.3.2013. Perjantai. Humpsauksia.

Blogitekstit luettavissa myös täältä pdf-tiedostoina!


                      HARRI HUHTAMÄEN teos 
                     Katedraalin katto vuotaa ei
                     minun mittapuullani mahtunut mihinkään
                     tunnettuun muottiin.
                     Oli siis pakko
                                   keksiä
                                 uusi ohjelmanimike.

                     Sampsa Oinaala

Anna-Sofian prologi aloitti eiliset Homo Emathicus -treenit vaikuttavasti. Hän astui esiin varoittamatta, ilman esittelyjä, sillä tavalla kuin mieleen jäävissä teatteriesityksissä usein tapahtuu. Anna-Sofia kertoi varhaisesta musiikkiopistokokemuksestaan, johon liittyi koulun tuoksuja, viulun soittoa, esiintymistä ja humpsahdus onnistuneeseen tekemiseen.

Karen johti lämmittelyharjoitetta, jossa tutustuimme kohta kohdalta omiin kehoihimme. Seisoimme ja liikuimme vapaamuotoisesti. Niin oli hyvä, sillä jos Karen olisi pyytänyt meitä keskittymään kehon asemasta tiettyyn liikkeeseen, niin liikkeen määrämuotoisuus ja ohjaajan toiveen täyttäminen olisivat ohjanneet meitä ja häirinneet kehon kuuntelemista.

Karen pyysi kohteliaasti meitä ajattelemaan omaa päätämme. Millainen se on?  Ajattelin. Minusta tuntui, että pääni oli kartiomainen, sisältäpäin karhea ja melko painava. Tai en ole enää nyt varma siitä, tuntuiko pääni todella kartiomaiselta. Ehkä vain ajattelin niin ja yritin saada ajatuksen muuttumaan fyysiseksi tuntumaksi. Taustalla oli torstaisen työpäivän jättämä raskas väsymys ja mielleyhtymä johonkin Pentti Haanpään juttuun. Siihen liittyi vielä epämääräisellä tavalla kiusallinen muistuma miehestä, jonka tapasin 1970-luvulla Pieksämäellä. Hän oli ollut Haanpään (1905-1955) tuttava niihin aikoihin, kun kieltolaki (1919-1932) kumottiin.

Pääsin onneksi pian irti pääni kartiomaisuudesta. Nyt pääparkani ei tuntunut enää oikein minkäänlaiselta. Sen sijaan tunsin selvästi, että minulla on omaan päähäni sellainen yhteys, jota minulla tavallisesti ei ole. Pää ei tuntunut miltään. Yhteys tuntui sanallistamattomalta.

Sanallistamisen ja luokittelemisen halu häiritsi harjoitustani. Mihin muottiin tämän laittaisin? Onko tämä rentoutumisharjoitus? Vai keskittymisharjoitus? Vai mielikuvitusharjoitus?  Hyvä on, tämä on humpsahtamisharjoitus. Ilmeisesti tähän pätee sama kuin zen-henkiseen rentoutumiseen. Ei pidä yrittää. Eikä pidä yrittää olla yrittämättä.

Kehon keskusta sijaitsee hieman navan alapuolella. Se sitoo tunnetusti kehon eri osat toisiinsa. Tanssillisessa liikkeessä se sitoo myös eri ihmiset toisiinsa. Matkan päästä toista lähestyttäessä pitää käyttää keskustaa, muuten lähestymisessä ei ole mieltä. Työnsin keskustallani apuopettaja Karenia ystävällisesti parin metrin päästä. Hän ei hievahtanut.

Avaruus ja ahtavuus

Mikko näytti harjoitusten välillä läppäriltä pyrstötähden, auringon ja galakseja synnyttävän molekyylipilven. Seuraavissa harjoituksissa valmistimme ensin ulkoavaruuden, jossa leikimme näitä taivaallisia entiteettejä. Me kaikki tunnemme uskonnollissävytteisiä tuntoja aurinkoa kohtaan, joten kuljimme aurinkoina polvet voimakkaasti joustaen. Auringon kierrot kierrettyämme  kokoonnuimme yhteen molekyylipilveksi. Olimme silmät kiinni lähekkäin ja liikuimme hitaasti toistemme ruumiinlämmön ohjaamina.

Sisäinen avaruus luotiin Niinan ohjauksessa edellisen harjoituksen kehotuntemusten perusteella. Äärettömyys jatkuu sisällämme äärettömiin pieniin päin samalla tavalla kuin ulkoavaruudessa isoihin päin. Tunnustelimme ahdasta äärettömyyttämme ja kuvittelimme avaran äärettömyyden kiertolaisia lentämään sinne. Minä kävin rennohkosti lattialle, mutta en saanut koin tähtöstä syttymään päähäni. Ehkä se tuikahti hieman oikeassa pohkeessani. Muistelin molekyylipilveä ja erästä tekstiä, jota mukailin ja mahdollisesti vääristelinkin mielessäni.

Tekstissä Friedrich Hölderlin, Martin Heidegger, Philippe Lacoue Labarthe ja Miika Luoto kokoontuvat ihmettelemään mimesistä (ks. ja vrt. Luoto 2009).  Kaikki teatteritaide perustuu mimeksikseen (sen ymmärtämiseen tai väärinymmärtämiseen). Mikä se semmoinen mimesis siis on? Siinä lattialla maatessani muistelin, että nämä mietteliäät miehet lähestyivät asiaa taivasta, iloa ja ystävällisyyttä miettimällä.

Heidegger luo ilman muuta silmät ylös taivaaseen. Taivaisiin katsomalla me saamme mitan, eli sellaisen suurpiirteisyyden, jota ilman maa ei pysy asumiskelpoisena. Hölderlin puolestaan on jo huomauttanut, että oodi ilolle on aina paikallaan. Ilo on jumalainen juttu, joten sen ilmaiseminen ei käy meiltä niin vain päinsä. Saattaa olla, että meillä ei ole tarpeeksi iloa, joten emme mene teeskentelemään. Saattaa olla niinkin, että meillä on iloa omiksi tarpeiksi ihan riittävästi, mutta olemme niin tahdikkaita, että emme ryhdy pomppimaan riemusta täällä murheen laaksossa. Ilon ilmaisumme on molemmissa tapauksissa tuntemattomille esiintyessämme  jollakin tavalla vetäytynyttä. Se ei ole ratkiriemukasta riehuntaa vaan muuttuu huomaavaiseksi ystävällisyydeksi.

Kolkohkolta kuulostava tosiasia on, että ilon ilmaiseminen ja ystävällisyyteen päätyminen ovat teatterissa teknisiä ongelmia. Mimesis on jotakin sellaista, joka tehdään julkisissa esiintymisissä tahallaan. Asian lämpimämpi puoli on siinä, että mimesistä ei tehdä alusta alkaen loppuun laskelmallisen teknisesti samalla tavalla kuin vaikkapa hammasteknikko tekee oikeanlaiset tekohampaat ja istuttaa ne oikeanlaisiin ikeniin. Mimesistä valmistellaan teknisesti ja mitä huolellisemmin sen parempi tietenkin, mutta loppujen lopuksi hyvä mimesis syntyy teknisen valmistelun jälkeen ikään kuin miten sattuu, siis humpsahtamalla.  Humpsahdus vaivaa mimesistä miettiviä muistumani miehiä. Mimesiksen vaikeus on heidän mukaansa siinä, että se tehdään ei-aistittavasti (Lacoue-Labarthe 1994, 296).  Ilon ilmaus ei ole ilon esittämistä ... vaan ilon ilmaus. Ystävällisyydeksi vetäytyvä ilon ilmaus ei ole ystävällisyyden esittämistä, vaan ystävällisyyttä (!).

Tekopyhyydellinen korrektius määrää nykyään, että mitään ei saa sanoa vääräksi. Mimesiksestä puhuttaessa määräystä ei voi noudattaa. Mimesis jäljittelynä, teeskentelynä tai tietojen antamisena on väärämielistä ja vahingollista toimintaa. Mimesis luovana ilmaisuna ja avoimena toisiin vaikuttamisena on oikeamielistä toimintaa, joka sekin tietysti voi onnistua tai epäonnistua.

Ystävällisyys ja ystävättömyys

Empatia voi varmaankin olla eräänlainen täsmennys  siihen "ystävällisyyteen", jota mimesistä miettivät miehet muistumani mukaan mielissään sorvailivat.  Se voi olla myös mimesis-orientaation tietty menetelmä. Mutta ennen kaikkea empatia on tietysti Homo Empathicus -projektin tavoite. Sellaisena se herättää tässä vaiheessa muutaman kysymyksen. Mitä me tavoittelemme kun tavoittelemme empatiaa?  Miten me tavoittelemme myötätuntoa? Miksi me tavoittelemme sitä? Onko empatian tavoittelu terapiaa vai yhteiskunnallista vaikuttamista? Jos se on "sekä - että", niin millä tavalla se on niitä molempia?

Jos empatia on eräänlaista zen-terapiaa, niin hyvä niin. Lämminhenkinen meininki tekee hyvää. Hyvä leviää empaattisissa sosiaalisissa kontakteissa.  Voimme elää kunniallisesti maapallon kansalaisina ja katsoa, miten meille yhteisellä avaruusmatkallamme käy (ks. ja vrt. Järvelä 1994, 357).

Terapiaa tarvitaan, sillä kilpailutus- ja lällätysyhteiskunta kiristää hermojamme. Mutta kaikkiaan empatian puute ei ole mielestäni vakava ongelma ihmisten välittömissä sosiaalisissa kontakteissa. Jokseenkin jokainen ihminen, jonka olen tavannut kauppojen kassoilla, kylien aitovierillä tai näitä paljon kummemmillakin paikoilla, on tuntunut tavalla tai toisella kunnolliselta ja kunnialliselta. Aivan halpamaiselta vaikuttavia ihmisiä tapaa hyvin harvoin kasvotusten. Kunnollisten ja kunniallisten ihmisten kunto ja kunnia on empatiassa elävä asia.

Jos empatia on yhteiskunnallista vaikuttamista, niin se herättää vaikeita ja innostavia kysymyksiä.  Vaikeus on siinä, että empatiasta tehdään yhteiskuntaan vaikutettaessa tietty mimesis-tekniikka. Innostuksen pilvi humpsahtelee siksi, että teatteri todistaa jo nykyisellään, että avoin empaattinen vaikuttaminen on mahdollista.

"Yhteiskunnalla" tarkoitan tässä sellaista välittömästi sosiaalista kanssakäymistä laajempaa tilaa ja tilannetta, sellaista näytöstä, jota seuraamassa on toisilleen tuntemattomia ihmisiä, jotka eivät osallistu siihen leikkiin tai peliin, jota esiintyvä ryhmä leikkii tai pelaa. Sanomalehti ja teatteri ovat yhteiskunnan kollektiivisia organisaattoreita, koska niillä on anonyymi yleisö.

Sivun mennen sanoen: jos teatterissa hävitetään raja esityksen ja yleisön välillä, niin teatteri muuttuu yhteiskunnallisesta toiminnasta välittömästi sosiaaliseksi tilaksi. Näin menetellessään se lakkaa minun mielestäni olemasta yhteiskunnallinen vaikuttaja. Mikko saattaa olla tästä asiasta jyrkästi eri mieltä. Mutta ei hätää, me molemmat olemme aina valmiita muuttamaan käsityksiämme.

Mutta niin tai näin, teatterin ja sanomalehden välillä on kiinnostava ero, jonka soisin katoavan, tai ainakin muuttavan muotoaan.

Teatteriin mennessäni tunnen poikkeuksetta aina ainakin pientä jännitystä ja odottelevaisuutta. Näin on silloinkin, kun arvelen, että esitys on todennäköisesti kehno. Jännitys johtuu siitä, että teatteri suhtautuu minuun avoimen manipulatiivisesti. Jännitän sitä, mitä ne yrittävät meille katsojille tehdä ja miten siinä onnistuvat. Teatteri haluaa vaikuttaa, tehdä vaikutuksen.  Ja jos teatteriesitys on teatteriesitys (eikä esimerkiksi tietojen välittämistä tai muuta meediotouhua) niin se on aina jo onnistunut tavalla tai toisella mimesiksen luomisessa ja olettaa näin ollen katsojansa ystävällisyyttä ja yhteiskuntarauhaa arvostavaksi ihmiseksi. Näin on oltava myös niin sanotusti repivissä poliittisissa esityksissä, muuten ne eivät onnistu repimään mitään.

Sanomalehden avatessani tunnen poikkeuksetta joka aamu vähintäänkin lievää ärtymystä ja halveksuntaa. Näin on lehdestä riippumatta, vaikka tunnen syvää sympatiaa muutamia toimittajia kohtaan. Mutta ei voi mitään, jollakin tavalla minun on joka aamu yhteiskunnallistuttava. 

Halveksunta johtuu siitä, että lehti manipuloi lukijaansa valheellisesti. Se väittää vain välittävänsä tietoja. Muuten sanomalehti muistuttaa rakenteeltaan aika lailla teatteriesitystä. Iso joukko ihmisiä esiintyy lehdessä tuntemattomalle yleisölle. Kaikkien esiintyjien roolit on tarkoin määritelty. On toimittajia, poliitikkoja, asiantuntijoita, kauneuskuningattaria, talousneroja ja jopa filosofeja. Dramatis personae poikkeaa kaupan kassoilla ja kylien aitovierillä välittömän sosiaalisesti tavattavista ihmisistä siinä, että joukossa on paljon joka suhteessa halpamaisia ihmisiä. Talousosasto on heitä täynnä. Kaikissa roolikonstellaatioissaan sanomalehti olettaa lukijansa kilpailusta ja vihasta ihastuvaksi ihmiseksi. Näin on varsinkin silloin, kun lehti suomii diktaattoreita, rikollisia ja muita pahoja ihmisiä.

Nykyinen sanomalehti pitäisi repiä kokonaan irti mimeettisiltä juuriltaan ja istuttaa uudestaan. Tässä yhteydessä mimesis-tekniikat ovat kiinnostaneet minua kauan ja perusteellisesti. Jos niitä kerran käytetään teatterissa, niin miksi niitä ei voida käyttää tietoisesti myös sanomalehdessä? Onko kulttuuriosastojen pakko latistaa ja häpäistä kulttuuri tekemällä siitä kilpailua ja palkkionmetsästystä? Miksi haastattelumenetelmiä ei voi muuttaa niin, että ihmiset eivät esiintyisi niin halpamaisesti kuin he nykyään esiintyvät? Sanomalehti on institutionalisoitunut konflikti (vrt. Koivusalo 1994, 343).  Miksi se organisoi konfliktiperformanssinsa niin, että vain kilpailuun ja muuhun pahantekoon maanitteleva osapuoli pääsee ääneen. Miksi lukija on pakko olettaa vihan ja kilpailun ihailijaksi eikä ystävällisyyden ja yhteiskuntarauhan kannattajaksi?

Teatteri ei sen sijaan mielestäni tarvitse radikaalia käännettä. Tässäkin saatan olla eri mieltä Mikon kanssa. Teatteri on mielestäni jo nyt empatiaperustainen jopa niin onnistuneesti, että esimerkiksi Tampereella nähdään jumalaisia esityksiä tuon tuostakin. Odotan jännityksellä ja empaattisella vavistuksella Nätyn "Meren yllä monen värinen pilvi" -esitystä. Ohjaaja ja koreografi Ari Numminen! Ensi ilta on jo tänään perjantaina, mutta esityksiä on myöhemminkin. Menkää Teatterimonttuun.! Uskallan suositella näkemättä. Sunnuntaina 17.3. klo 18.00 on Vammaisteatteri La Stradan Juhannusyön unen ensi-ilta Teatteri Tapiossa. Ohjaaja Anu Panula! Musiikki Jorma Panula! La Stradan "Laulu tulipunaisesta kukasta" oli ikimuistoinen kokemus. Pyörryttävän hyvä rytmi! Parhaat humpsahdukset! Mahtava mimesis!  "Juhannusyön uni" on tämän vuoden kiinnostavin empatiateatteritapahtuma maassamme. Menkää katsomaan!

Radikaalin teatterimuutoksen tarpeen suhteen Mikon ja minun ei ehkä tarvitse muuttaa kantojamme, vaan ainoastaan täsmentää niitä. Arvelen, että Homo Empathicus ei suunnittele teatteriin täyskäännöstä, vaan tarttuu sellaiseen asiaan, joka on teatterille kaikkein tärkeintä ja joka on ollut teatterissa läsnä kautta historian. Tässä katsannossa empatia-mimesis vie teatteria siihen suuntaan, mihin hyvä teatteri on menossa muutenkin. Toivottavasti HE humpsii eteenpäin mahdollisimman komein loikin!

Pertti Julkunen



KIRJALLISUUS:

Hirvonen, Ari & Lindberg, Susanna (toim.). (2009) Mikä mimesis? Philippe Lacoue-Labarthen filosofinen teatteri. Helsinki: Tutkijaliitto.

Järvelä, Marja. (1994) Planeetan aikaan. Tiede & edistys 19 (4), 351-357.

Koivusalo, Markku. (1994)  Yhteisö ja ylimäärä. Tiede & edistys 19 (4), 335-346.

Lacoue-Labarthe, Philippe. (1994) Filosofia, mimesis, arkkietiikka. (Haastattelu). Haastattelijat Tuomas Nevanlinna, Sami Santanen, Hanu Sivenius. Tiede & edistys19 (4), 290-300.

Luoto, Miika. (2009)  Vetäytymisen kuvia. Lacoue-Labarthe ja onto-fenomenologia. Teoksessa Hirvonen & Lindberg, 38-58.

Oinaala Sampsa. (2013) Ennustus uusliberalismin tuhosta. Helsingin Sanomat. Perjantaina 8. maaliskuuta 2013.