Blogitekstit luettavissa myös täältä pdf-tiedostoina.
(kirjoitan: nyt voisimme ottaa toisiamme kädestä
(kirjoitan: nyt voisimme ottaa toisiamme kädestä
nyt
voisimme tosiaan jo ottaa toisiamme kädestä kiinni)
Vilja-Tuulia
Huotarinen
Homo Empathicus -projekti vietti tämän kevään päättöjuhlansa
eilen. Osallistujat olivat kutsuneet paikalle vierailijoita, joita tuli salin
täydeltä. Ohjelma alkoi rennolla Kuunteluharjoituksella ja päättyi hartaaseen
Gilgamešiin. Melkein kaikki harjoittelivat ja esiintyivät.
Nordstjärna
Vaimoni oli yksi vierailijoista. Hän kertoi siirtyneensä
Kuunteluharjoitteen aikana ensin ulkoisesta ja julkisesta äänimaisemasta
sisäiseen ja omakohtaiseen ja sitten sisäisestä ja omakohtaisesta sisäiseen ja
yhteiseen. Hän kuuli ensin kadulta
ja rautatieltä kantautuvia liikenteen ääniä. Sitten Elisan kuoro vei hänet
hänen omien muistojensa maailmaan. Harmoniajakson aikana hän koki uudestaan
norjalaisen rannikkolaivan kannella kuulemamme lokkien urkukonsertin. Se oli
ainutlaatuinen kokemus. Sitten vaimo tuli suomalaiseen lampimaisemaan ja lehtometsään,
sellaiseen sisävesien ja laululintujen äänimaailmaan, joka on luultavasti tuttu
kaikille paikalla olleille kuuntelijoille.
Matkustin vaimoni kanssa viime vuosituhannella paljon Norjan
rannikolla. Laivoista pienin ja vanhin ja siis hurmaavista hurmaavin oli
nimeltään Nordstjärna. Istuimme sen takakannella kahdestaan, kun lokkiparvi
antoi ainutlaatuisen urkukonserttinsa. Linnut liitivät samaa vauhtia laivan
kanssa muutaman metrin korkeudella ja lauloivat urkustemmoja. Ehkä
"laulu" ei ole oikea sana. Ne urkuloivat, loivat moniäänistä
harmoniaa. Olemme kuunnelleet lokkeja hyvin paljon, mutta koskaan sitä ennen
tai sen jälkeen emme ole kuulleet lokkien esittämänä sellaista yhteisteosta.
Emme ole myöskään lukeneet mistään, että lokit esittäisivät taidetta taiteen
pyhyyden vuoksi. Yleensä lokkien ääntely on kommunikatiivista. Ne kutsuvat,
varoittavat, käskevät ja vaativat ja päästävät muita merkityksellisiä
sosiaalisia ääniä toisilleen ja muille kuulopiirissään oleville olioille. Nyt
ne keskittyivät rauhallisesti ja sanoinkuvaamattoman kauniisti meren, varhaisen
aamun ja universumin ylistämiseen.
Aikaisemmin keväällä minäkin kuulin empaattiharjoittelijan
asemassa toimiessani Kuunteluharjoitteen harmoniavaiheessa meren pyhyyden.
Fyysisten lokkien asemesta näin fiktiivisiä merenneitoja. Äänimaisemamatkallani merenneidoilla
oli kuvitteellisuudestaan ja kiistattomasta banaaliudestaan huolimatta sama
funktio kuin lokkien hartaalla urkukonsertilla vaimoni kulkemassa
äänimaisemassa. Kaikkia koskeva pyhä syntyi ihmettelevässä omakohtaisessa
kokemuksessa ja valmisti tietä yhteisen kokemuksen kokemiseen. Minusta tuntuu,
että uskonnollinen kokemus ei ole pelkästään viime vuosien teatterin
muoti-ilmiö (ks. ja vrt. esimerkiksi Ekslund 2006, 79-80), vaan osa kaiken teatterin
perustaa.
Esiintyminen
Siirryin eilisen Kuunteluharjoitteen alussa
empaattitreenaajasta esiintyjäksi. Minulla oli nyt kaksi roolia, sillä säilytin
myös entisen asemani koulutettavana. Harjoitteen aikana seisoin Elisan ja
Karenin välissä ja käänsin katseeni vuoroin toisesta toiseen. Elisa ohjasi koko
orkesteria. Karen antoi minulle henkilökohtaista opetusta. Hän ohjasi
äänityötäni ilmeillään ja kannusti minua pienillä peukalon nostoilla. Olin
koulutettavan asemaani perin juurin tyytyväinen. Myös esiintyjän tehtävä
innosti minua yllättävän perusteellisesti.
Yleisö tuli sisään selvästi aistittavan myönteisen
virityksen vallassa. Se ei ollut sinänsä mikään ihme, sillä kaikki olivat
kustuvieraita ja kutsujat olivat epäilemättä esitelleet heille Homo Empathicus
-projekti hyviä odotuksia virittävästi. Oli siis jännittävää nähdä, kasvaako
myönteinen ennakkoasenne ymmärtäväksi innostukseksi vai lopahtaako kitkeräksi
pettymykseksi. Jonnekin näiden asenteiden väliin jääminenkin on mahdollista,
mutta ei todennäköistä. Eikä toivottavaa! Esityksemme ratkaisee sen, miten
yleisöllemme käy.
Minä sain tehtäväkseni Kuunteluharjoitteen esittelemisen.
Harmikseni en muistanut kertoa lopussa, että kaikki äänet olivat suullisesti
tehtyjä. Ihmiset nimittäin luulevat, että apuvälineitä on käytetty
"ainakin linnunlaulussa". Vaimonikin luuli niin ja niin luulin
minäkin silloin, kun istuin kuulijoiden joukossa. Minun olisi pitänyt myös
kertoa, että useimpien äänteen luomisen opettelemisessa pääsee alkuun melko
helposti. Näin on esimerkiksi tuulen huminassa tai veren kohinassa, sydämen
sykkeessä, lammen sadeloiskeessa ja myös linnunlaulussa. Harmonia sen sijaan
vaatii paljon harjoitusta. Ehkä lokit laulavat stemmojaan yhteen niin
äärettömän harvoin juuri siksi.
En ollut kuoron jäsenenä kovin huolestunut omasta
äänityöstäni. Noudatin
aloittelijan perussääntöä ja ääntelin niin hiljaa kuin mahdollista. Jos äänet
ovat huonoja, niin eivätpä sitten rymähtele liian kuuluvasti. Olin sen sijaan
huolestunut, tai ainakin kiinnostunut siitä, mitä vieraan tykkäävät
äänimaisemasta. Äänet eivät kuulosta oikein miltään silloin, kun itse
visertelee. Hiljaisissa kuulijoissa ne tuntuvat toisenlaisilta. Mutta
minkälaisilta ne heissä tuntuvat?
Varmaankin aika hyviltä sittenkin, koska pienintäkään kyllästymisen
merkkiä ei ole ilmassa. Innosta hihkumisenhan minä tavallaan kielsin, kun
pyysin äsken heitä istumaan hiljaa paikoillaan.
Aikaisempien kokoontumisten aikana pidin harjoitteita
yksinkertaisesti harjoitteina. Kouluttajat kouluttivat ja minä harjoittelin.
Eilen harjoitteen luonne muuttui silmissäni. Kustuvieraat osallistuivat
harjoituksiin. He siis harjoittelivat. Mutta samalla he esiintyivät meille
kouluttajille. Näin ollen minäkin siis myös esiinnyin aikaisempia harjoitteita
harjoitellessani. En vain tullut ajatelleeksi sitä. Harjoittelija tietysti
esiintyy aina tavalla tai toisella harjoitusten ohjaajalle, mutta mitä hyvänsä
harjoitetta ei kannata silti kutsua sanan teatterillisessa mielessä
"esitykselliseksi". HE -harjoitteissa on ollut alusta saakka mukana
jokin metka esityksellinen aspekti.
Asiasta kannattaa keskustella tarkemmin joskus myöhemmin, kunhan siihen
löytyy aikaa ja paikkaa.
Pythagoras
Juttelin vaimoni kanssa muutama päivä sitten Pythagoraasta.
Tai oikeastaan keskustelimme niistä kaskuista, joita hänestä kerrotaan. Miehen
omat kirjoituksethan ovat kateissa. Pontimenamme oli täysikuu. Jumala on tarkka
kakara ja tunnollinen humoristi. Kuunkin hän on nakutellut aivan pyöreäksi
kivipalloksi. Epämääräisempi möykky ei ole kelvannut. Ei, ei ole tullut
kuuloonkaan.
Pythagoras lienee ollut sitä mieltä, että pallo on
täydellinen muoto. Siitä muut muodot syntyvät ja siihen ne päätyvät.
Luultavasti tämä pallon ylistys ei ollut mitään uskonnollisen huru-ukon
horinaa, vaan huolellisten geometristen tutkimusten tulosta. Mutta olipa
Pythagoras sanonut pallosta sitä tai tätä, pallon asemaan kaiken alku- ja
loppumuotona kannattaa joka tapauksessa suhtautua vakavasti. Esimerkiksi
rannikkolaivalla tuntee "maailmankokoisen pyöreyden" (ks. ja vrt.
Ihalainen 2012, 62) .
Päätösjuhla jatkui Kuunteluharjoitteen jälkeen
Avaruusharjoitteella. Lähdimme kulkemaan kehää. Heittäydyimme pyöreää rataa
kiertäviksi meteoriiteiksi. Muutimme itsemme pyöreiksi auringoiksi. Pyöreyden
tuntoa aloiteltiin polvia notkistelemalla. Muistelin aikaisemman kevään
energiapalloharjoitusta, Energiapallo on nimenomaan pallo. Sellainen
tanssijalla ja näyttelijällä on alavatsassaan, kun hän tekee empaattista
teatteria.
Ilokseni ja myös pieneksi yllätyksekseni vieraat olivat
virittyneet Kuunteluhajoituksessa mukavan innostuneiksi. He reagoivat
empaattikouluttajien toiveisiin samalla tavalla kuin empaattikouluttajat
reagoivat Mikon toiveisiin. Kaikki panivat aina heti toimeksi innostuneesti ja
asiaan paneutuneesti.
Sain sellaisen vaikutelman, että vieraiden kiinnostus kasvoi
tasaisesti sitä mukaa, kun ilta vanheni. Vieraat olivat valppaita, he
osallistuivat innostuneesti ja kannustivat toisiaan. Loppupuolen
Sammakkoharjoitteessa Mikko huomasi murheekseen, että kaikki halukkaat eivät
ehdi loikata.
Aura
Tapasin pari viikkoa sitten kirjastossa Erkki Auran, kaikkia
teatterin ammattitöitä yli 50 vuotta tehneen teatterimiehen. Kerroin hänelle
kuulleeni, että hän on syypää siihen, että Mikko Bredenberg on hylännyt pianon
ja ryhtynyt polkemaan teatterin palkeita. Aura myönsi, että syytteessä saattaa
olla jotakin perää. Mikko oli pieni poika Myllykolun kesäteatterissa. Aura
näyttää kädellään, miten pieni Mikko oli.
Huomaan että yli puolitoistametrinen sentään. Aura muistelee
Myllykolussa tehtyä kappaletta. Sitten hän vakavoituu ja innostuu. Bredenberg
oli ihan poikkeuksellinen näyttelijä. Miten niin? Koska hän kysyi koko ajan
tavattoman intensiivisesti itseltään, että miksi minä näyttelen ja miksi minä
näyttelen juuri tällä tavalla kuin näyttelen. Miksi en jotenkin toisin?
"Teatterin taika" on kulunut ja ehkä muutenkin
sopimaton sanapari Mikko Bredenbergin Homo Empathicus -työn kuvaamiseen. On
parempi puhua "Teatterin Arvoituksesta". Mikko on Teatterin Arvoituksen ruumiillistuma. Hän
ruumiillistaa sitä ihmettä, joka saa miljoonat ja taas miljoonat ihmiset
innostumaan teatterista itsensä nurin. Minusta tuntuu, että Mikko kysyy yhä
samaa kysymystä, jota hän kysyi niinä uljaina päivinä, kun sai tuta Auran
ohjausta. Jos vastauksia on, niin ne muuttuvat kysymyksiksi. Homo Empathicus on
ehkä yksi vastaus. Se synnyttää uusia kysymyksiä, jotka varmaankin palauttavat
kysyjän alkuperäisen kysymyksen äärelle. Pallo pyörii. Jeppe juo. Mutta miksi
Mikko näyttelee?
Minä tykkään Mikosta myös siksi, että hänen arvovaltansa
Järvenpään nuorien empaattikouluttajien keskuudessa vaikuttaa ehdottomalta,
mutta on samalla aivan metelöimätöntä. Järvenpään naiset eivät tee Mikon
karismasta mitään numeroa. Se on heistä mitä luonnollisin asia. Ja Järvenpään
nuorista empaattikouluttajista minä tykkään vielä enemmän kuin Mikosta, jos
vertailuasteikkojen käyttäminen on tässä mahdollista.
Teatterinkatsomiskykyni on parantunut Homo Empathicus
-projektissa kohisten. Oppiminen on tuntunut selvimmin näyttelijän, laulajan
tai tanssijan sisäisen liikkeen tavoittamisessa. Viimeksi koin sen
toissapäivänä Legioonateatterin Rosencrantzissa ja Gyldensternissä. Varsinkin Paula Toivosessa tunsin
sisäistä liikettä ja fyysistä aikomusta, kun hän loi Gyldensterniä. Muutama
päivä aikaisemmin tunsin Ari Nummisen ja Hannu Kellan vanhojen työväenlaulujen
konsertissa Telakalla aikaisempaa tarkemmin, miten voimakkaasti Numminen
tanssii myös silloin, kun ei värähdäkään.
Olen jonkin verran yrittänyt analysoida tämän kevättalven ja
kevään teatterikokemuksiani. Miten HE on mukana reagoimis- ja
proagoimistapojeni kehityksessä? Yksittäisiä harjoitteita olen soveltanut tai
muutenkaan muistellut melko harvoin. Energiapallot ja keppiharjoitus ovat
olleet muutaman kerran mielessä. Siinä taitavat olla melkein kaikki
teatteriesitysten aikana mieleeni tulleet tarkat harjoitemuistumani. Mielessäni
ja kehossani on ollut yksittäisten harjoitteiden asemesta eräänlainen
yleistunnelma tai yleistuntuma. Tuntuman synnyttäjinä ja kantajina ovat
Järvenpään ihanat empaattinaiset. He jättivät minulle pysyvän muiston
luontevasta ja lempeästä, etten sanoisi empaattisesta yhdessäolosta, jota
hallitsee rauhallinen asiallisuus. He palauttivat uskoni pedagogiikkaan
opettamalla minulle uusia teatterin kokemisen mahdollisuuksia.
Gilgameš
Eilinen ilta päätettiin esitykseen, jonka nimeksi on annettu
"Nimetön harjoite". Anna-Sofia, Elisa, Karen ja Mikko esittävät siinä
Pekka Strengin laulun "Gilgameš". Elisa soittaa kitaraa, Anna-Sofia
ja Karen viuluja. Kaikki neljä laulavat. Viulut ovat tehneet tässä esityksessä
minuun ennenkin valtavan vaikutuksen. Niin kävi nytkin. Viulut ikään kuin
laulavat Gilgamešia uudelleen.
Esiintyjien edessä oli pitkä matto, jonka toinen laita on
nostettu pystyyn. Pystyreuna edustaa esiintyjien ja yleisön välistä rajaa.
Mikko kannusti vieraita rajan ylitykseen. Matonreunan takana voi jäädä
makaamaan piiloon yleisöltä. Sieltä voi kurkistaa, jos niin haluaa, tai sitten
sieltä voi kohottaa kätensä ja muodostaa sormistaan kukan tai jonkin muun
merkin ja näyttää sitä yleisölle. Vieraat tarttuivat hanakasti tarjoukseen.
Sormikukkia ja silmäpareja kohosi sermin takaa.
Kurkistuksilla ja sormikukkasilla saattaa olla jonkin
yleisöpositioiden problematiikkaan liittyvä funktio. Minun mielestäni ne ovat
kuitenkin ennen kaikkea sitä huumoria, jota ilman pyhä ei ole pyhää. Tässä
asetelmassa syntyvä huumori on tahdikasta ja pienimuotoista, mutta samalla
sydämellisen hassua, niin kuin huumorin pitää ollakin.
Nimetön harjoite on kaunis ja harras. Se on vahva, mutta
vaatimaton. Siinä syntyy ihmisten yhteis-voimailu, eli kon-firmaatio, josta
huumori tekee pyhäin yhteyttä.
Vieraiden joukossa oli kaksi pientä lasta,
puolitoistavuotias poika ja häntä hiukan isompi tyttö. Toisen lapsen äiti
puhalteli Gilgamešin aikana saippuakuplia. Lapset keskittyivät katselemaan ja
tavoittelemaan niitä, eivätkä siis osallistuneet äänekkäästi kahdeksan minuutin
mittaiseen Nimettömään harjoitteeseen, joka tarvitsi hiljentyviä kuulijoita.
Vaimoni sanoi nyt aamulla töihin lähtiessään, että
saippuakuplat sopivat Homo Empathicus -illan päätökseen kauniisti. Oli aivan
kuin ne olisivat kuuluneet Nimettömään harjoitteeseen suunnitellusti. Ilmassa
liikkui hiljaa ja hitaasti kauniita palloja, joita lapset tavoittelivat ja
jotka haipuivat itsestään pois äänettömästi poksahtaen. "On asioita, jotka
eivät antaudu omistettaviksi", sanoi vaimoni.
Pertti Julkunen
KIRJALLISUUS:
Eklund, Hilkka. (2006) Finnish Drama Seizes the Present
Moment. Teoksessa Korhonen & Tanskanen, 76-80.
Huotarinen, Vilja-Tuulia. (2013) Seitsemän enoa. EU: Werner
Söderström Osakeyhtiö.
Ihalainen, J.K. (2012) Ainoa ainoa ainoa elämä. Kuolematon
kulkuri Arthur Rimbaud. Tallinna: Kustannusosakeyhtiö Sammakko.
Korhonen, Kaisa & Tanskanen, Katri (toim.). (2006)
Theatre People - People´s Theatre. Finnish Thetre and Dance 2006. Translation from Finnish into English by
Don McCracken & Paula Tanner. "On the Art not Making Art" from
Swedish into English by David McDuff. Keuruu: LIKE.
