Tikkari
kohoaa penkkien välistä ilmaan.
Hitaasti
hän kohoaa
ensin
selkänojien korkeudelle,
sitten
niiden yli.
Kohta
leijuva hahmo saavuttaa alimmat kynttiläkruunut.
Fuugan
sävelet kiertelevät hänen ympärillään,
kivisen
enkelin sormenpää hipaisee
ilmavirrassa
heiluvan flanellipaidan helmaa.
Antti
Leikas
Ilona resonoi: aaaa mmm aaa mmm... Tunnustelen hänen otsaansa ja päälakeaan. Värinä on yhdessä päälaen osassa erilaista kuin toisessa. Painan poskeni hänen kaulalleen. Epäilemättä myös Ilonan jalkapohjat värisevät. En koske niihin. Äänen muodostuksen kannalta on parempi, että hän pitää jalkansa rauhallisesti lattialla. Koskettelen sen sijaan hänen selkäänsä ja laitan käteni hänen rinnalleen solisluiden väliin. Ilona jo tunnusteli hetki sitten minun värinöitäni. Harjoituksen tarkoituksena on kehittää rennon äänenmuodostuksen avulla oman kehon tuntoa ja toiseen tutustumista. Tuntojen taustaksi luodaan fyysinen yhteys syntymän ja kuoleman kysymyksiin.
Syntymän värähtelyjä
Elisa ja Niina esittivät eilisten harjoitusten johdannon. Opin
paljon sellaista, mistä en ollut aikaisemmin edes kuullut. Nyt kuulin, miten
laulajan ylä-äänet syntyvät kallon luista. Se kuulosti järkyttävän asialliselta
ja oudoksuttavan huvittavalta. Elisa kertoi laulun voimaa kuvaavasta henkilökohtaisesta
kokemuksestaan. Hänen tuntonsa saivat minut tunnustelemaan omia tuntojani.
Henkilökohtaisena empaattikouluttajanani toimi Ilona. Tunnustelimme
ulos- ja sisäänhegitystä isäntämiehen leveässä istuma-asennossa. Teimme
hiihtäjäharjoitusta, jossa rento uloshengitys muuttui ääneksi. Ilona työsti
asentojani lyhyissä harjoitteissa huolellisesti. Hänen läheisyytensä viritti
minulle hyvän mielen empaattikouluttajien kuoron luoman äänimaiseman
kuuntelemista varten.
Me empaattikoulutettavat istuimme tuoleille ympyrään, otimme
hyvät asennot ja pistimme silmämme kiinni. Kouluttajat jäivät ympärillemme
seisomaan ja alkoivat synnyttää ääniä. Minä vaivuin aivan aluksi tavanomaiseen
hajamielisyyteeni enkä tunnistanut mitään miksikään. Myöhemmin selvisi, että se
oli oikeastaan oikein tehty. Alussa sali nimittäin täyttyi kohdun äänistä.
Kohdussa elävä ihminen tuskin tunnista kohtua kohduksi tai miksikään muuksikaan
paikaksi.
Ajattelin, että loppukeskustelussa tulee varmasti puhetta
siitä, mitä kukin tunsi ja näki kuulemansa perusteella. Tulevaan keskusteluun
valmistautumisen luulisi vaikuttavan kuulemiseen ja kuullun tulkintaan. Yritin
välttää valmistautumista ja mutkikkaiden tulkintojen rakentelua. Kuulumiset
kuulumisina!
Suullisesti luodussa äänimaailmassa oli mielestäni jotakin
sanan kauniissa mielessä uskonnollista. Jussi sanoi samaa loppukeskustelussa.
Hän oli kuullut jotakin pyhää. Niin kuulivat varmasti muutkin. Olin sen sijaan melko
varma, että muut eivät nähneet samoja meren pienillä luodoilla pyrstöjään
läiskiviä merenneitoja kuin minä. Sisävesikuulumat ja lintumetsä-äänet
puolestaan olivat ehkä yhteisiä kaikille.
Suullisesti tehtyjen luontoäänien kuunteluharjoite oli näyte
eettisyytensä muistavasta teatterista. Äänten estetiikka ei sulkenut ketään
pois, vaan salli periaatteessa jokaisen maailmaan syntyneet ihmisen osallistua
kuulemiseen. Estetiikka ei estetisoinut etiikkaa pilalle (ks. ja vrt. Hirvonen
2009) vaan pysyi hyvän elämän palveluksessa.
Väliajalla keskustelin Karenin, Elisan ja Sanna-Eerikan
kanssa. Sanna-Eerika odottaa lasta. Elisa on opiskellut äänen luomista ja
luovaa ääntä muiden paikkojen muassa Sibelius -akatemiassa. Sanna-Eerika käy
hengitykseen ja ääneen perustuvassa synnyttäville äideille tarkoitetussa
valmennuksessa. Elisa on
ammatillisesti innostunut sellaisesta äänenkäytöstä. Äänen rauhoittava mahti
tuo uusia ihmisiä maailmaan.
Kuoleman lauluja
Elisa avasi syntymää edeltävästä ajasta ja synnytyksestä
ponnistavan harjoituksemme kertomalla miehensä mummon kuolemasta. Isoanoppi oli
elänyt varsin terveenä ja omatoimisena 93-vuotiaaksi, mutta joutunut sitten
pahaan onnettomuuteen, joka mursi häneltä reiden. Vanhus joutui pitkälliseen
tiedottomaan tilaan.
Elisa tunsi terveyskeskuksessa käydessään tukahduttavaa
surua ja epätoivoa, kun ei saanut läheiseen ihmiseen yrityksistään huolimatta
mitään yhteyttä. Sitten Elisa muisti, että jos mikään muu ei auta, niin pitää
laulaa. Elisa lauloi laulun toisensa jälkeen. Vanhus heräsi ja puhui.
Seuraavana aamuna hän kuoli.
Minun äitini täyttäisi tänään sata vuotta, jos eläisi.
Klavdija (Laura) Julkunen (o.s. Kaperi) syntyi 19.4.1913 Pyörittäjän kylässä
Suistamolla työmies Mikko Kaperin ja hänen vaimonsa Sofia Kaperin (o.s. Sosoi) vahvatahtoiseksi tyttäreksi.
Meidänkin viimeiseen tapaamiseemme liittyi laulu. Äiti oli
joutunut aivoinfarktin takia sairaalaan. Hoitaja pyysi häntä tunnistamaan minut
ja sisareni ja kutsumaan meitä nimeltä. "Kuka tämä on?", hän kysyi. Äiti
vastasi, että "semmonen mies, joka ei itse tiedä, kuka on, ei ole mistään
kotoisin". Huomautuksen esittäminen vei häneltä melko pitkän ajan. Hän
hymyili huomautuksensa jälkeen, mutta halvauksen vuoksi vain toisella
suupielellään. Sitten äiti lauloi. Hän varmaankin ajatteli Elisan opetusta
ennakoiden ja mukaillen, että ei tuohon mieheen mitenkään muutenkaan saa
yhteyttä.
Elämän mäiskettä
Empatia saattaa olla toisen ihmisen asenteen arvailua,
toisen tunteen tunnustelua. Tähän mennessä Homo Empathicus -projektissa on
kuitenkin käynyt ilmi, että empatian harjoittelu kannattaa aloittaa
mieluumminkin lähestymällä omaa asennettaan, tuntoaan ja tunnettaan, tai omaa
sisätilaansa, kuten Leea Klemola asian ilmaisee. Empatia on oman kokemuksen
esiin ottamista.
Elisa ei ottanut yhteyttä isoanoppiinsa tämän tuntoja
kuvittelemalla. Äitini ei ottanut yhteyttä minuun minun asemaani
asettautumalla. Elisa ja Klavdija loivat empatian oman kokemuksensa avoimella
ja tietyssä vekkulimaisessa mielessä levollisella ilmaisulla.
Kerroin töihin lähtevälle vaimolleni varhain tänä aamuna
äitini merkkipäivästä. Vaimo teki muutaman liikuttavan eleen, joilla hän
ilmaisi, mitä äitini epäilemättä teki tasan sata vuotta sitten. Voi sitä minun
pientä äitiäni! Ja voi minun mummoani, Sofiaa!
Empatian kannalta vaikutusvaltaisimmat HE -harjoitukset ovat
alkaneet avaavan empaattikouluttajan oman kokemuksen esiin ottamisella. Esimerkiksi
Eevan laituri ja Elisan sairaalakäynti ovat minulle suuria tunteiden ja
ajatusten herättäjiä.
Eilen Elisaa kuunnellessani ajattelin, että toisen ihmisen
tunne ja minun tunteeni voivat olla keskenään hieman samanlaisessa suhteessa
kuin minun muistettu tunteeni ja muisteleva tunteeni. Analogia koskee muotoa,
ei vahvuutta, aihetta tai muuta substantiaalista seikkaa. Molempia suhteita
hallitsee kohtaamisen ja kohtaamattomuuden samanaikaisuus.
Kaksi viikkoa sitten laiturista kirjoittaessani minä sekä
tunsin että en tuntenut vuosikymmenten takaisia tunteitani. Ensinnäkin tunsin
niitä, tiesin aivan tarkasti, minkälaisia ne olivat (ja tietyssä hankalasti
määriteltävässä mielessä yhä ovat). Samalla olin kokonaan mieleeni
palauttamieni tunteiden ulkopuolella, aivan toisenlaisia tunteita tuntemassa. Kohtaamattomuus on muistelevan tunteen
tahdikkuutta muistettua tunnetta kohtaan. Muisteleva tunne antaa
kohtaamattomuudessa muistetulle tunteelle sellaisen arvon ja armon, mitä se ei
aina välttämättä edes ansaitse. Minun laiturituntojani itsenäisesti muistellessaan
muisteleva tunne luo sellaista suopeutta ja anteeksiantoa, jota tunteen kokeminen
uudelleen sellaisenaan ei sallisi.
Pelkkä kohtaaminen toisi pelkkää samaistuvaa tungettelua.
Kohtaaminen ja kohtaamattomuus yhdessä luovat empatian ja hyvän teatterin
mahdollisuuksia.
Muisteleva ja muistettu tunne ovat tietyssä mielessä
toisistaan riippumattomia. Mikä tahansa muistettu tunne voi siis periaatteessa
herättää minkä tahansa muistelevan tunteen. Mikko ja minä keskustelimme asiasta lämpiössä ja otimme
esimerkiksi sen, miten näyttelijä tuntee kyllästymistä muistettua tunnetta
muistellessaan. Jälkeenpäin huomasin, että esimerkki ei päde itsenäisten
tunteiden suhteeseen kaikissa tilanteissa. Kyllästyminen on epäilemättä
tyypillinen muistelevan tunteen tunne, mutta näyttelijää koskevassa esimerkissä
se voi kertoa myös siitä, että tunteet eivät ole enää itsenäisiä, vaan toisiinsa
vaikuttavia. Muisteleva tunne alkaa esimerkissä tunkeutua muistetun tunteet
alueelle. Tällainen kolonisaatio on jonkinmoinen onnettomuus empatialle ja
teatterille.
Se, mikä koskee muistettua ja muistelevaa tunnetta, koskee
myös toisen tunteen tuntemista ja toisen tunnetta tuntevaa oman tunteen tuntoa.
Oman tunteen tunnon ja toisen tunteen tuntemisen itsenäisyys ja rinnakkainen
omarataisuus tekevät empaattisen toiminnan mahdolliseksi. Oman tunteen tunnon
ja toisen tunteen tuntemisen sekoittaminen on tungettelua, joka vie pohjan
kunnioitukselta.
Elisaa kuunnellessani tunsin tietäväni jotakin siitä, miltä
hänestä tuntui kohdata kuoleva läheisensä. Aistin sekä Elisan tässä ja nyt
-läsnäoloa että hänen siellä-terveyskeskuksessa-käyntiään. Tunsin hänen
tunnettaan ja olin samalla sen ulkopuolella. Tunsin ja ajattelin, että empatiaa
tarvitaan aina, mutta sen ei ehkä silti tarvitse olla välttämättä lakkaamaton
tila. Se voi olla myös pieni, erillinen juhlahetki.
Hetki sitten ajattelin tekstissä ylempänä olevaa sanaa
"vekkulimainen". Sopiiko
se kuolevalle lauletun tai kuolevan laulaman laulun yhteyteen? Poistanko vekkulin
ja korvaanko sen jollakin vakavammalla sanalla? Tulin siihen tulokseen, että "vekkulimainen" ei
ole varmaankaan paras sana, mutta olkoon siinä. Kirjoitin minkä kirjoitin.
Jotakin vekkulimaista syntymässä ja kuolemassa Homo Empathicus -katsannossa on.
Juhlahetkeksi koettu empatia tarvitsee levollista, suurpiirteistä, suhteisiin asettavaa ja humoristisesti
hengittävää taustaa.
Pertti Julkunen
KIRJALLISUUS:
Hirvonen, Ari. (2009) Traagisen esityksen jäljillä.
Teoksessa Hirvonen & Lindberg, 59-94.
Hirvonen, Ari & Lindberg, Susanna (toim.). (2009) Mikä
mimesis? Philippe Lacoue-Labarthen filosofinen teatteri. Helsinki:
Tutkijaliitto.
Leikas, Antti. (2013) Huopaaminen. Juva: Kustannusosakeyhtiö
Siltala.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti