29.3.2013. Perjantai. Alistava ja vapauttava katse.

Blogitekstit luettavissa myös täältä pdf-tiedostoina.


            ihminen voi sekoittaa rakkaudet

            universaalin ja yksityisen

            Pia Ronkainen

Sini ja Josefiina valmistelevat esitystään Teatteri Siperian salissa. Me muut Homo Empathicus -opiskelijat olemme kokoontuneet lämpiön aulaan odottamaan saliin pääsyä ja juttelemaan mukavia.  Sitten keskuuteemme astuu yllättäen poikkeuksellisen päättäväisesti käyttäytyvä mies. Nopean olan yli vilkaisun perusteella hän antaa poliisimaisen vaikutelman. Huomaan, että mies esittää poliisia. Huomaan myös, että hän esittää aggressiivista ihmistä. Yhteen laskettuina huomiot kertovat, että mies ei ole poliisi. Vaikka poliisi olisikin aggressiivinen, niin hän ei koskaan esitä aggressiivista,  ei meidän maassamme, ei nykyään, eikä ainakaan meille valkoihoisille. Mies sanoo kuuluvalla äänellä, että tänne on soitettu poliisi ja vaatii Mikkoa sanomaan nimensä. Mikko vastaa: "Mikko Bredenberg". Mikon ja tuntemattoman välille virittyy vahva draamallinen jännite.

Ajattelen, että on aivan selvää, mistä tässä on kyse. Mikko on järjestänyt illalle oivallisen intron. Alkutapahtuma on erittäin kiinnostava, koska siinä ilmenee alusta asti joitakin odottamattoman omituisia piirteitä. Poliisia näyttelevästä miehestä aistii jostakin syystä heti, että hän ei ole päättänyt etukäteen esityksensä pituutta. Vaikuttaa siltä, että hän on valmistellut pitkään jatkuvan, toistoihin perustuvan rähjäyksen, johon liittyy varuilleen panoa ja yllätysten mahdollisuudella pelottelua.

Sitten Mikko kävelee suoraan miehen eteen. Minun mielestäni hän tekee sen liian aikaisin. Hän sanoo miehelle, että sinä olet humalassa. Se on minusta yllättävä, mutta jotenkin liian helppoon suuntaan vievä repliikki. Tilannetta olisi pitänyt ensin kehitellä välimatkan päästä ja lähestymisen hetkeä ja dialogin avausta olisi pitänyt ajatella huolellisemmin.  Mikko käyttäytyy aivan kuin haluaisi lopettaa koko esityksen siihen paikkaan ja ajaa esiintyjän ulos talosta.

Sitten Mikko ajaa miehen ulos. Hän käskee tätä lähtemään. Iso ja vahva mies tahtoo ehdottomasti jäädä, mutta on yllätykseksi itselleen muutaman sekunnin päästä tuulikaapissa kahdestaan Mikon kanssa. Mikko vetää oven perässään kiinni. Me katsomoksi muuttuneeseen lämpiöaulaan jääneet emme kuule emmekä näe seuraavia kohtauksia. Ne esitetään meille eeppisenä teatterina, kun Mikko palaa hetken kuluttua keskuuteemme ja kertoo tapahtumien jatkosta. Hän johdatti miehen tuulikaapista ulos, sulki taas oven perässään ja joutui käsikähmään. Voimakas mies onnistui repimään vaatteita, mutta ei aiheuttanut fyysisiä vammoja. Mikko sai käyttää miehestä vapautumiseen kaiken taitonsa. Hän näytti miten irrottautuminen tapahtui. Se oli kaunis budo-tekniikka, hyvin joustavan ja tehokkaan näköinen. Sittemmin poliisi, siis "oikea" poliisi tuli paikalla sattumalta (poliisilaitos sijaitsee Siperian naapurissa). Poliisit kertoivat, että meille esiintyneen miehen nimi on Pekka Ala-Poliisi (nimi tässä muutettu).

Epänormaalisti käyttäytynyt valepoliisi Pekka vietiin väkisin pois. Me normaalin yhteiskunnan jäsenet siirryimme eteisestä salin puolelle. Näyttämön eteen projisoitu teksti kertoi siellä muun muassa siitä, miten (luultavasti Jussi) Parviaisen katse tunkeutuu naisen sisään (ks. ja vrt. Saisio 2005).

Nainen näyttelee

Josefiinan ja Sinin tekemän näytelmän aiheena oli katseen kohteena oleminen. He tarkastelevat teemansa kautta teatterin alistavia ja vapauttavia vaikutuksia.

Prologina toimi teatteriharjoituksista kertova esitys, jossa Sini näytteli näyttelijää ja Jose ohjaajaa. Ohjaaja istui korkeahkolla jakkaralla valojen takana. Näyttelijä näytteli lattiatasolla voimakkaasti suoraan edestä valaistuna. Se on klassinen kuulusteluasetelma. Näyttelijän esittämä teksti kertoi avautumisesta, avoinna olemisesta ja sulkeutumisesta. Hän esitti avaintekstin moneen kertaan, aina ohjaajan keksimiä variaatioita noudattaen tai hänen kehittelemiään suoranaisia kokeita kokeillen.

Esittäjät kertoivat loppukeskustelusta, että eivät olleet suunnitelleet alun ohjausjaksoa tarkasti etukäteen. Minä hämmästelin spontaanisuutta. Sanoin, että prologi oli "hirmu hyvä".  Mikko pyysi minua tarkentamaan kantaani, mutta en keksinyt siltä istumalta kovin koherentteja täsmennyslausekkeita.

Esityksessä oli sellaisia hirmu hyviä ja kauniita puolia, joita on yön yli nukkumisen jälkeenkin vaikea muotoilla täsmällisesti. Esimerkiksi katseen kohteeksi asettautumista esittävän ja samalla katseen kohteeksi asettuvan Sinin alttiiksi asettuvassa ja katsojaa altistavassa äänessä kuului jotakin, tuota noin, hirmu hyvää.

Joitakin muita intron hyviä aspekteja on hieman helpompi nimetä. Niitä ovat tarkoituksenmukaisuus ja tarkoituksen kannalta funktionaalinen vivahteikkuus.

Esityksen dynamiikka ei noudattanut edellisten torstaitten energiapallo- tai luottamuslähikontaktiharjoitteita kovin havainnollisesti tai ainakaan niitä alleviivaavasti. Sivumennen sanoen viime viikonloppuna Telakalla ja Tukkateatterissa näkemäni esitykset tuntuivat minusta suoremmalta jatkolta energiapalloilulle kuin Teatteri Siperiassa esitetty Homo Empathicus katseen kohteena -näytelmä.

Tukkateatterin Frida Kahlo -näytelmässä (Sunnuntai-illan unelmia) esiintyvien sivuhenkilöiden Lev Trotski (Leila Väisänen) ja David Siqueiros (Anu Rantanen) vatsojen väliin olisi aivan hyvin voinut laittaa HE -kepin. Se olisi pysynyt paikoillaan, kun vihamieliset roolihahmot kyttäilivät kaamean koomisesti toisiaan. Siqueiros tehtiin tosikkomaiseksi, katkeraksi ja sulkeutuneeksi tyypiksi. Niinpä Rantanen sananmukaisesti sulki kehoaan. Trotskin annettiin olla hieman avautuvampi, joten Väisänen puolestaan availi vartaloaan. Näytelmä oli kokonaisuudessaan hyväntuulisesti feministinen tragikomedia, jossa merkkimiesten merkittävyys ja merkillisyys myönnettiin ja asetettiin samoin tein melkein kuin ohimennen huvittavaan valoon.  Näyttelijöiden keskinäinen, katsomossa fyysisesti aistittava luottamus teki roolihahmojen välisestä poliittisesta epäluottamuksesta värikästä ja vahvaa.

Josen ja Sinin HE -esityksessä näyttelijöiden luottamuksesta kasvava roolihahmojen epäluottamus oli ohuempaa ja vivahteikkaampaa. Josen tekemä ohjaaja oli maltillinen, kärsivällinen, melkeinpä kohtelias. Jotkut hänen eleistään olivat muodollisesti tulkittavissa jopa luottamusta lisääviksi. Kaiken kaikkiaan Sinin esittämä ohjaaja ohjasi sillä tavalla ja niillä vivahteilla kuin ohjaaja varmaankin joskus ohjaa harjoitusta, siis aivan normaalisti.

Sinin ja Josen introjakso näytti lyhyesti ja selvästi, että normaalius voi olla ja usein myös on julmaa.  Normaalielämä on usein mukavaa juuri siksi, että se on normaalia, mutta Sinin ja Josen näytelmä näytti, että se on samalla jotakin sellaista, josta pitää ja josta voi vapautua. Normaalin yhteiskunnan normaaliuden laatua voi myös muuttaa. Se käy päinsä ainoastaan teatterissa tai jollakin muulla tavalla nimetyssä teatterinomaisessa julkisuuden instanssissa, jossa kulloinkin vallitseva normaalius otetaan tavalla tai toisella esiin. Homo Empathicus otti eilen esiin katseen kohteena olemisen kautta ensin seksuaalisuuden ja sukupuolten teatterillisten suhteiden kysymyksiä ja sitten esityksen ja yleisön suhteen perusongelmia.

Mies katsoo

Malin Gustavsson (2013, 19) sanoo, että miehistä ja naisista luodut sukupuolimielikuvat vaikuttavat monin tavoin siihen, mitä teatterintekijät ajattelevat itsestään, kollegoistaan - ja yleisöstään (ajatusviiva Gustavssonin). Gustavsson (ema., 25) kirjoittaa ruotsalaisen näyttämötasa-arvokomitean mietintöön viitaten, että seksuaalisuuden korostamisessa sinänsä ei ole mitään negatiivista. Näyttämötaiteen pitääkin ottaa esiin sukupuolisuutta;  ongelmia syntyy vasta sitten, kun seksuaalistuminen loukkaa taiteilijan yksityistä tai ammatillista koskemattomuutta.

Koskettamisen ja koskemattomuuden, aukinaisuuden ja sulkeutumisen dialektiikka lähti avautumaan (hm) Sinin ja Josen näytelmässä koskettamisesta ja avonaisuudesta päin. Ohjaaja-Jose halusi pukeutua silkkialusvaatteisiin ja vietellä (siis nimenomaan "vietellä", ei "iskeä") miehen. Näyttelijä-Sini oli ollut alunperin auki, mutta hänet oli suljettu. Molemmat näyttämön naishahmot myös halusivat olla katseen kohteina ja auki. He haluaisivat myös sulkea itse itsenä silloin kun haluavat ja niiltä osin kuin haluavat. Avautuminen ja sulkeutuminen eivät ole sinänsä välttämättä suoraan sukupuolisuuteen liittyviä tapahtumia vaan kuuluvat elossa olemisen kaikkiin puoliin. Eilisessä HE-illassa kuitenkin jo pelkkä Parviaisen tuimaan toljotukseen viittaaminen teki katseen alle joutumisesta sukupuolikysymyksen.

Gustavsson (emt., 23) esittää tietoja teattereiden johtajiston sukupuolijakaumista. 80% isojen valtionaputeattereiden johtajista on miehiä. Teatteri Siperialla ei ole tässä suhteessa häpeämistä, sillä sen johtajista lähes 67% on naisia. Myös He -istuntojen sukupuolijakauma on kiinnostava. Miehiä oli eilen paikalla täsmälleen kaksi, Mikko ja minä. Jussi ja Kari olivat pääsiäislomalla. Sini ja Jose hoitivat naisina erikoistehtävää, joka on kiertävä. Paikalla olleista sattumalta vain Mikolla ja minulla on pysyvä erityisrooli. Mikko on opettaja ja projektin johtaja. Minä olen kriitikko - ja kriitikkona miehisen katseen ammattilainen.

Mikko esitti kauhunsekaisen huolensa siitä, että myös hänellä voi opettajana ja ohjaajana toimiessaan olla miehinen katse. Minusta huoli on periaatteessa aiheellinen. "Miehinen katse" ja sitä koskevat oletukset ja odotukset ovat yhteiskunnallisesti määräytyviä asioita. Miehinen katse voi näin ollen tuijottaa teatteri-ihmisten silmissä ikään kuin instituution omalla voimalla, vaikka teatterin miehet käyttäytyisivätkin yksilöinä hyvin.

Kukaan ei muistaakseni rientänyt torjumaan Mikon arvailuja. Kaikille oli muutenkin selvää, että Mikko katselee tahdikkaasti, hänellä ei ole pahaa silmää.

Sini ja Jose kertoivat henkilökohtaisia kokemuksiaan siitä, miten teatteri, ja teatterissa nimenomaan tuntemattoman yleisön katseiden eteen asettuminen, voi olla myös vapauttava kokemus. Näin on, jos näyttelijällä on syytä ajatella, että yleisöllä ei ole lavan ihmisiin henkilökohtaisesti kohdistuvia intressejä. Jos teatterin yleisösuhdetta verrattaisiin psykoterapiaan, niin yleisö toimii psykologina ja esiintyvä näyttelijäkunta toimii kriisejään vapaaehtoisesti purkavana potilaana.

Jose ja Sini olivat yleisöjä ajatellessaan päättäneen huomauttaa myös siitä, että yleisön luonne ei pysy aina välttämättä onnekkaan intressittömänä intrigittömänä. He olivat koonneet nettikeskusteluista valikoiman näyttelijöiden (noiden lapsensa hylkäävien lumppujen) yksityiselämään porautuvia karmeita kommentteja. Ne olivat huolestuttavia, sillä jos yleisön patologisoituminen on mahdollista internetissä, niin yleisön sairasta käyttäytymistä voi alkaa ilmetä  muuallakin.

Puu vihannoi

Pekan (nimi muutettu, nimi muutettu!!) esiintyminen valaisi patologioiden ja normaalisuksien suhdetta teatteriin niin suurenmoisesti, että insidenssin sattumanvaraisuus tuntuu minusta vieläkin melkein uskomattomalta. Pekan vierailu oli teatterin alkutapahtuma. Yhteiskunta Itse kävi näyttelemässä patologioitaan meille normaali-ihmisille.

Jo pelkästään se, että Pekka esiintyi poliisina, viritteli mieleen teatterin perustehtäviä. Kuten tunnettua, kreikan sana "polis" tarkoitti muinaisten kreikkalaisten kaupunkivaltiota eli heidän yhteiskuntaansa. Jos sana "poliisi" siis haluttaisiin kääntää klassisessa hengessä, niin hyvä suomalainen vastine olisi "yhteiskundi".  Myös se, että Pekka vaati Mikkoa sanomaan nimensä oli klassinen veto. Nimeltä kutsuminenhan on se akti, jossa konkreetteja ihmisiä litistetään Louis Althusserin (1984) tarkkanäköisen havainnon mukaisesti ideologian alamaisiksi.

Minusta ei ollut mikään ihme, että Pekka esiintyi juuri poliisina. Hänen poliisina esiintymiselleen oli epäilemättä olemassa syy. En tarkoita kausaalista syytä, joka olisi aiheuttanut Pekan toiminnan, vaan yhteiskunnassa ilmenevää seikkaa, joka inspiroi Pekkaa, kun hän päätti vapaasta tahdostaan ja omalla vastuullaan tehdä poliisiperformanssin Siperiaan. Esityksen motiivi ja varsinkin esityksen tapa kertovat epäilemättä jotakin kiinnostavaa siitä yhteiskunnasta, jossa me normaalit ihmiset elämme ja jolle Pekka esiintyi. Tunsin hämärästi, että ymmärrän Pekkaa jollakin tavalla ja yritin epämääräisen ärtyneesti torjua tätä ymmärtämystäni. Pekan esityksen aiheuttamat tunnetilat kehittyivät klassisilla linjoilla: myötätunnon ja kauhunsekaisen pelon myötä me saavutimme Pekan esityksen yleisönä noiden tunnetilojen puhdistumisen helpottuneeksi huvittuneisuudeksi.

Pekka pakottaa minut kertaamaan lyhyesti Jean-Jacques Rousseaun ajatuksen teatterin, minuuden ja yhteiskunnan suhteesta. Kertaus on tarpeen, koska Rousseau vie yhden suuren puun alle seuraavat tapahtumat: 1) yhteiskunnan synty, 2) kritiikin synty, 3) minuuden synty, 4) metafysiikan synty, 5) eriarvoisuuden synty sekä kaikkiin näihin liittyen 6) Parviaisen katseen synty. Listan lyhyt läpi käyminen on tässä vaiheessa välttämätöntä siksi, että jokainen kuudesta kohdasta perustelee teatterin tehtäviä. Kaikki kohdat perustelevat yhdessä ja erikseen sitä, että teatterin on oltava fyysistä, oman fyysisyytensä tuntevaa ja fyysisyytensä laatua kehittävää teatteria.

Aikataulullisista syistä minun on kirjoitettava ulkomuistista, kirjaan katsomatta. Menetelmä antaa minulle myös mahdollisuuden pistää väliin omiani liikoja miettimättä. Rousseaun ajatukset kulkevat sopivasti täydentäen suunnilleen näin:

Suuren Puun läheisyydessä asui ihmisiä, jotka hoitivat toimeentulon huoliaan ja viettivät varsin runsasta vapaa-aikaa. Silloin tällöin sattui, että joku heistä irrottautui muista, astui suuren puun alla näiden eteen ja alkoi esiintyä.

"Suuri Puu" on tässä kertomuksessa aina mainittava, sillä teatteria ei tehty missä tahansa ja miten hyvänsä.  Teatterista tuli yhteiskuntaa ja muutamia muita tärkeitä asioita synnyttävä voima vasta sitten, kun sen esiintymispaikoille ja -tavoille oli annettu merkityksiä, jotka rajasivat esitystapahtumat yhteisön normaalin elämänmenon ulkopuolelle.

Myös näyttelijä rajautuu esiintymisensä ajaksi normaalin elämän ulkopuolelle. Esimerkiksi Pekka ei ollut esityksensä aikana yhteiskunnan normaali jäsen. Pekka väitti Siperian eteisessä olevansa poliisi, vaikka ei ollut poliisi. Suuren puun alla joku saattoi esimerkiksi väittää olevansa mammutti, vaikka ei ollut mammutti.

Rousseaulaismaisessa katsannossa yhteiskuntaa ei ole ilman tällaisia hullutteluja olemassakaan. Ihmiset voivat kyllä tehdä toisiaan sitovia suunnitelmia ja hoitaa muita yhteisiä asioitaan ilman teatteriakin, mutta kokonainen yhteiskunta, eli se sinänsä fiktiivinen instanssi, josta voidaan puhua ja josta puhuttaessa kaiken yhteiselämän mielekkyyttä voidaan miettiä, syntyy vasta, kun joku astuu ulkopuoliseen asemaan ja esittelee siellä sen yhteisön, josta on itse hetkeksi poistunut. Yhteiskunta on esiin otettu yhteisö.

Yhteiskunnan synty on samalla kritiikin synty. Vaikkapa mammuttia tai poliisia esittävä, epänormaalissa tilassa toimivia ihminen ottaa esiin parhaansa mukaan mieluummin muita ihmisiä kiinnostavia kuin heitä kiinnostamattomia asioita. Asiat ovat kiinnostavia silloin, kun niiden muuttamiseen tai ennalta säilyttämiseen on olemassa intressejä, eli toisin sanoen silloin, kun ne ovat krisis-tilassa, kun niiden pätevyyttä on syytä koetella. Kun teatteri, tai jollakin muulla nimellä kutsuttu teatterinomainen instituutio, luo yhteiskunnan ja tekee siitä esiintymiskelpoisen, sen toiminta on silkkaa kritiikkiä, yhteiskunnan esiin ottamista arviointia varten. Tämä koskee maailman vähäpätöisintä puskateatteriakin. Se ottaa tarkasteltavaksi ne kanssakäymisen muodot, jotka muulloin sujuvat ikään kuin luonnostaan.

Yhteiskunnan synty ja kritiikin synty eivät olleet Suuren Puun alla ollenkaan vakavia asioita. Lempi leiskui, laulu raikui ja tanssi tömisi. Esiintyjät alkoivat ennen pitkää kerätä itselleen hyvin ansaitsemaansa arvovaltaa ja suosiota. Komea ja taitava esiintyminen sai ymmärrettävästi enemmän suosiota kuin ruma tai kömpelö. Ihmiset alkoivat arvioida esityksiä ja laittaa toisiaan niiden perusteella paremmuusjärjestykseen. Tässä kritiikissä syntyi minuus ja muutamia perustavanlaatuisesti vääriä ajatuksia.

Suuren Puun alla esiintyvät taiteilijat ja kriitikot eivät muistaneet pitäytyä arvioissaan ja itsearvioissaan pelkästään esityksiin, vaan he alkoivat arvostella niiden lisäksi ja lopulta joskus niiden asemesta niitä ihmisiä, jotka olivat esityksen esittäneet. Arvioinnin kohde siirtyi fyysisestä esitystapahtumasta fyysiseen ihmiseen ja fyysisestä ihmisestä johonkin sellaiseen entiteettiin, jonka oletettiin olevan olemassa piilossa ihmisen fyysisen kehon takana tai tämän "sisimmässä". Alettiin toisin sanoen uskoa, että hyvä tai huono fyysinen esitys kertoo esityksen antaneen fyysisen ihmisen takana olevan minuuden hyvyydestä tai huonoudesta.

Se, että fyysisen ihmisen takana uskotaan olevan jotakin muuta kuin samaa arvaamattomalla tavalla organisoitunutta fyysistä ihmistä, on metafysiikkaa. Metafysiikka on kielen sairautta. Melkoinen osa ihmisten tympäisevimmistä toiminnoista perustuu metafysiikkaan.

Suuren Puun tässä vaiheessa antama opetus kuuluu: hyvä teatteri tietää olevansa fyysistä teatteria, huono teatteri metafyysistä. Hyvä teatteri kieltäytyy metafyysisen kielen käyttämisestä. Hyvän teatterin tehtävänä on hävittää yhteiskunnassa vallitsevia metafyysisiä virityksiä ja vapauttaa ihmisiä metafyysisestä minuudesta.

Metafyysisestä minuudesta tuli jo Suuren Puun alla esityksestä riippumaton entiteetti. Sen hyvyys tai huonous voitiin ilmaista myös muilla keinoin kuin laulussa ja tanssissa. Sen jälkeen kun Suuri Puu kaadettiin, on minuuksien paremmuusjärjestyksiä ratkottu rahan tai jonkin muun määrällisen mittarin avulla.

Minuuden huono puoli on siinä, että  se pyrkii hävittämään ihmisten väliset laatuerot. Kun ihmisiä laitetaan paremmuusjärjestykseen, niin on oltava olemassa kaikille yhteinen vertailuasteikko, jolle heidät asetetaan. Ja jos on olemassa mitä tärkeimmässä asiassa käytettävä yhteinen asteikko, niin silloin ihmiset ovat mitä tärkeimmässä suhteessa (tässä tapauksessa siis minuutensa suhteen) samanlaisia. Eriarvoistamisen tuloksena on yleinen, yhtäläinen ja fundamentaalinen samanlaistuminen. Kaikki kilpailevat keskenään ja polkevat toisiaan samalla ulottuvuudella ja ulottuvuuden yhteisyyden takia lopulta myös samalla tavalla.

Minuuden hyvä puoli on siinä, että sitä ei ole fyysisen kehon sisällä tai takana tai mitenkään muutenkaan siitä erillisenä entiteettinä olemassakaan. Sisätila meille sen sijaan on ja empatia alkaa oman sisätilan ymmärtämisestä, niin kuin Leea Klemola asian ilmaisee (ks. Saisio 2005,92). Sisätilaan ei sen sijaan nähdä. Parviaisen pahaa tekevä katse voi syntyä vain siellä, missä katsojan ja katsottavan välillä vallitsee yhteinen metafyysiseen uskomus kehontakaisen minän olemassaolosta. Metafyysiset uskomukset ovat mahdollisia vain metafyysistä kieltä käyttävissä kielipeliyhteisöissä. Mutta ei Parviainen mitään minuutta nähnyt. Mahdollisesti hän ajatteli naisoppilaansa peppua. Tai mistäpä me tiedämme, mitä hän ajatteli. Kunhan töllötti.

Kriitikko ihailee

Sini ja Jose panivat minut ajattelemaan, että teatteriesityksessä voidaan yhä lähteä turvallisesti siitä oletuksesta, että salissa istuvat mahdollisesti hyvinkin intressoituneet ihmiset muodostavat yhdessä neutraalin, intrigittömän ja intressittömän yleisön. Josen ja Sinin lainaamat nettikirjoittajat eivät ole tavanomaista yleisöä, vaan eräänlaisia kriitikkoja. Kriitikot puolestaan ovat tietyssä mielessä yleisön edustajia. Yleisön patologia saattaa siis olla olemassa, mutta ainakin toistaiseksi se lienee vain kritiikin patologiaa. Siinäkin ajatuksessa oli synkähköjä sävyjä ja se sai minut miettimään kriitikon työtä, jota pidän monessa suhteessa arveluttavana ammattina.

Henkilökohtaiset, yksityiselämään menevät loukkaukset ovat toiseksi pahinta, mitä kriitikko voi tehdä.

Pahinta, mitä kriitikko voi tehdä, on tukea tavalla tai toisella taideteosten arvon määrällistä mittaamista. Tämä asia on ollut pari vuotta kipeästi mielessäni, kun Pirkanmaan maakuntakirjastoon asetettu verkkokirjasto pyytää lainaajia pisteyttämään kirjoja. Tähän tapaan se voi käydä: Dostojevski 3 pistettä, Sofi Oksanen 4 pistettä - ja lopulta voittaja, Björn Wahlroos, täydet 5 pistettä!. Kirjasto häpäisee kulttuuria rivosti.

Teatterikriitikon tehtävänä on tarkastella paremmuusasteikkojen asemesta mittaamattomia laatueroja ja herättää kiinnostusta teatteria kohtaan. Kiinnostus ei herää pelkällä tuoteselosteella, joten parasta on, että kriitikko tekee kritiikistään oman itsenäisen teoksen. Kritiikki toisin sanoen jatkaa sitä yhteiskunnan luomista ja esille ottamista, jonka teatteriesitys on pannut alulle.

Kriitikki lähtee liikkeelle siitä, mitä kriitikko on nähnyt ja kokenut. Sitten kriitikko kertoo assosiaatioistaan, eli kontekstoi näkemäänsä ja kokemaansa. Kolmanneksi hän kertoo, mitä tykkäsi näkemästään ja kokemastaan sekä omista kontekstoinneistaan.

Kritiikin ongelmat liittyvät kohteina olevien taiteellisten tekojen, niitä tekevien ihmisten ja valitettavasti myös heidän minuuksiensa suhteisiin. Kirjoitan muutamassa tunnissa tai joskus muutamassa minuutissa työstä, jota teatterin työryhmä on harjoitellut muutamia kuukausia. Puutun näin kepeästi sellaiseen asiaan, joka on teatterintekijälle mitä tärkeintä, nimittäin hänen ammattitaitonsa tuotteeseen.

Arveluttavassa tehtävässäni olen pitänyt periaatteenani kirjoittaa näyttelijän suorituksista vain siinä esityksessä, josta kulloinkin kirjoitan. Olen joskus huomaamattani lipsunut tästä periaatteesta. Pahimmillaan on käynyt niin, että olen laatinut ja vilautellut suoranaisia ammattitaitoelämäkertoja eivätkä ne edes ole aina olleet kokonaisuudessaan myönteisiä. Nolo juttu.

Tärkein kritiikin varoraja kulkee universaalisti kaikille kuuluvan valmiin esityksen ja sen  tekijänä toimineen yksityisen ihmisen välillä. Ammattityötä voi arvioida, kun kerran ihminen on valinnut ammatin, jossa työn tuotteen joutuminen arvioitavaksi kuuluu asiaan. Ihmistä itseään sen sijaan ei pidä mennä arvioimaan, sillä arvion kohteeksi joutunut ihminen ei ole ollut itse päättämässä siitä, heitettiinkö hänen tähän maailmaan vai jätettiinkö heittämättä.

En ole muistanut aina pitää kiinni esityksen ja sen tekijän välisen rajankaan ylittämättömyydestä. Rajanylitykseni ovat kyllä olleet muistaakseni enimmäkseen positiivisia, mutta sellaisina luultavasti kritiikin kohteen kannalta tungettelevia. Näyttämön ihanat naiset saavat minut silloin tällöin herahtamaan erotiikan ylistykseen, joka ei rajoitu puheena olevan näytelmän tapahtumiin eikä edes näyttelijättären siihenastisten töiden kokonaisuuteen, vaan tuon ihanan olennon koko olemassaolon kauneuteen.

Joissakin tapauksissa teoksen ja ihmisen välinen raja voi jäädä jutussa tulkinnanvaraiseksi. Kun kirjoitin äsken HE-blogiin, miten suloinen vauva ja komea amatsoni yhdistyvät MD:n tanssija Anu Castrénissa, niin otin puheeksi yksinomaan hänen ammattityönsä eroottiset sävytykset tanssinäytelmässä Sky Walker. Muissa esityksissä hän on käyttänyt ammattitaitojaan toiselle tavalla. Muta joskus aikaisemmin ylistyslauluni ovat olleet yleistettävissä arvioinnin kohteen kaikkiin tekemisiin, mikä tietysti on ollut tungettelevaa käytöstä ja epätäsmällistä työtä.

Homo Empathicuksessa kriitikon toimeni on ollut jossakin määrin vaikeampaa kuin muualla. Näkemäni ja kokemani hahmottaminen on ollut joskus hankalaa, koska treenit eivät noudata niitä konventioita, joita noudattaen kerron esityksistä tuntemattomalle lukijalleni. Tästä epämääräisyydestä johtuen kontekstoinnin mahdollisuuksia on ollut liikaa. Konventionaalisessa esityksessäkin niitä on aina enemmän kuin voi käyttää, mutta HE on aiheuttanut suoranaisia valinnan vaikeuksia.

Myös HE-esitysten ja harjoitteiden arvioinnissa on omat vaikeutensa. Voin kehua tavanomaisen teatterin esitystä melko hervottomasti, koska en joudu mihinkään tekemisiin esityksen tehneen työryhmän kanssa. Homo Empathicuksessa olen sen sijaan itse koko ajan mukana, joten ylenpalttinen kehu olisi jotenkin kiusallista, vaikka olisikin ansaittua.

Olen tuntenut vasta kahden viime treenin aikana pääseväni sisään HE -pyrkimyksiin. Olen ollut aikaisemmin jotenkin nyrpeä ja varautunut. Se johtui pienemmältä osaltaan siitä, että Mikko käytti avauspuheissaan terminologiaa, joka toi mieleeni yliopistofilosofian kauheita banaliteetteja. Suuremmalta osalta epävarmuuteni johtui siitä, että en hahmottanut, mistä treeneissä on niin sanotusti kysymys. Uskoni projektin onnistumiseen oli apuopettajien ansiota. Ajattelin, että tuollaisia oppilaita voi olla vain erinomaisella pedagogilla, joten kyllä tästä vielä jotakin syntyy. Ja nyt on ruvennut syntymään. Eläköön empatia! Eläköön elämä!

Pertti Julkunen

KIRJALLISUUS:

Althusser, Louis. (1984) Ideologiset valtiokoneistot. Alkuteoksesta Positions suomentaneet Leevi Lehto ja Hannu Sivenius. Jyväskylä: Kansankulttuuri Oy & Osuuskunta Vastapaino.

Gustavsson, Malin. (2013) Johtamalla kohti tasa-arvoa. Teoksessa Korhonen & Pekkala & Salomaa, 19-27.

Korhonen, Satu-Mari & Pekkala, Laura & Salomaa, Maria (toim.). (2013) Näkökulmia tasa-arvoon ja johtajuuteen teatterissa. Tampere: Tampereen yliopisto. Tutkivan teatterityön keskuksen julkaisu. TEKIJÄ - Teattereiden kiertuejärjestelmä - Turnénätverk för Teater -hanke.

Ronkainen, Pia. (2012) Tango. Norderstedt, Saksa: ntamo.

Rousseau, Jean-Jacques. (2000) Tutkielma ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista. Suomentanut Ville Keynäs. Jyväskylä: Osuuskunta Vastapaino.

Saisio, Elsa. (2005) Katseen alaiset. Ulkonäkö, identiteetti ja katseenalaisuus naisnäyttelijän näkökulmasta. Vantaa: Werner Söderström Osakeyhtiö.

Kollektiivinen keho

                         Kuvaaja: Sanna Tennberg

Empaattikouluttaja Karen kuvailee kokemustaan harjoitteesta:

”Muodostamme alkuasetelman. Kaikki ovat lähellä toisiaan, kosketuksissa jonkun kanssa. Moni istuu lattialla, muutamat seisovat. Minä istun muodon reunalla. En koe itseäni ulkopuoliseksi. Pystyn seuraamaan katseellani lähes koko ryhmää.

Ryhmässä alkaa syntyä liikehdintää. Tasaisin välein aina joku on liikkeessä. Silti mihinkään ei ole kiire. Valot ovat lämpimät, ihmiset tuntuvat lämpiminä. Ajattelen kesän helteistä iltapäivää, jolloin on niin kuuma, ettei voi muuta kuin laiskotella. Tuntuu kuin hiljaa liikehtivä ryhmä odottaisi jotain. Minulla on todella turvallinen tunne. Kukaan ei lähde suuntaamaan kauemmas, vaan ryhmä muuttaa muotoaan saman keskustan ympärillä. Tunnustelen selkiä ja jalkapohjia. Joku antaa rintakehänsä painon säärilleni. Toinen kannattelee kättäni ilmassa. Minä lasken pääni kolmannen vatsalle.

Harjoitteen jälkeen tunnen oloni pehmeäksi ja avoimeksi. Katson muita kiinnostuneemmin ja tarkemmin kuin ennen.”

22.3.2013. Perjantai. Ilo ja luottamus.

  Blogitekstit luettavissa myös täältä pdf-tiedostoina. 


            Huijari astuu esiin siellä, missä

            opetus tietoisesta ihmisestä,

            ihmisen yhteisvastuusta ja

            tulevaisuuden teistä puuttuu.

            Erkki Vala

Sini sanoi, että pidä silmät kiinni ja luota minuun. Minä pidin ja luotin. Sini alkoi muotoilla minua hellästi. Minä ajattelin, että on parasta olla rento ja passiivinen.  Sini aloitti koskettelun käsistäni, joita hän taivutteli varovasti uusiin asentoihin. Tunsin, että hän on aivan lähellä takanani. Lämpö kertoi hänen vartalonsa yksityiskohdista jo nyt, vaikka hän ei vielä ottanut kokovartalokontaktia. Sitten hän otti sellaisen, notkisti polveni ja istutti minut lattialle. Istuin Sinin sylissä ja nojasin vapaasti taaksepäin. Kohta hän kaatoi minut kokonaan ja kieritti hitaasti pitkin parkettia. Sain liukua hiukan, sain venyä, lämmetä, pehmentyä ja tunnelmoida.

Harjoitteen ohjeistus oli niukkaa. Mikko ei sanonut mitään ja apuopettajien johdantoesitys oli lyhyt. Näin ollen opettajaksi ryhtyi Kosketus Itse, joka kuiskasi kuulolaitteeseeni, että minun kannattaa luopua passiivisuudestani. K I teki niin jo siinä vaiheessa, kun Sini istutti minut lattialle.

Sinin liikkeet herättivät minussa perinpohjaista kiinnostusta. Aloin hahmottaa häntä aktiivisesti mielessäni. Jostakin syystä en tuntenut pienintäkään kiusausta silmien avaamiseen. Näköaisti oli siis pois käytöstä. Kuulon merkitys oli melko pieni, lähinnä koristeellinen. Tärkein tehtävä tuntui olevan kosketusaistilla sekä oman kehon tilasta kertovalla kinestesia-aistilla. Mutta ne eivät vielä riittäneet luomaan elävää hahmomielikuvaa Sinin ja minun intiimipantomiinista. Mukana oli myös jotakin muuta, jotakin sellaista, joka antoi hahmotelmalle koherenssia ja taustaa. Se oli jotakin muistuman kaltaista. Sanottakoon vaikkapa, että se oli mimesia-aistia.

K I huomautti hiljaa, että minun kannattaisi vastata Sinin kosketukseen. Vastasin. Huoli ajan tajusta oli kadonnut jo vähän aikaisemmin. Voisin jatkaa harjoitetta aamuun saakka.  Silloin tulee fyysinen raja. Pitää saada aamiaista. Nämä ovat hyvät harjoitukset. Näissä syntyy voimaa ja uskallusta, lämmintä luottamusta, kuten veljemme Bertolt Brecht asian lämpimään, voimakkaaseen ja uskaliaaseen tapaansa ilmaisee.

Siinäpä kysymys

Illan ohjelmassa oli vielä kollektiivinen kosketuskuvaelma ja keskustelua. Treenit päättyivät säälliseen aikaan ja olin hyvällä bussituurilla kotona jo ennen yhdeksää. Ylistin vaimolleni Sinin kanssa tekemääni pariharjoitetta. Vaimo kysyi, onko minulla ollut aikaisemmista harjoituksista hyötyä teatterin katsomisessa. Vastasin, että enpä osaa sanoa. Meidän pitää ajatella asiaa. Siinäpä kysymyksistä tärkein, ainakin minun kannaltani. Katsotaan!

Katsomme tänään Telakalla Kaija Pakarisen Monologi-Idiootin. Telakan ullakkoteatteri on lämmin ja erikoislaatuisella tavalla intiimi, sanoisinko jollakin tavalla solidaarinen paikka. Fjodor Dostojevski on sopinut sinne ennenkin aivan erinomaisesti. Markku Peltolan ohjaama Rikos ja rangaistus vuodelta 2003 kuuluu elämäni suuriin teatterikokemuksiin, vaikka siitä oli helppoa osoittaa heikkouksia.

Huomenna joudun valitettavasti menemään Tukkateatteriin yksin, sillä vaimoni matkustaa tervehtimään 95-vuotiasta, fyysisesti ja psyykkisesti hyväkuntoista äitiään. Tukkateatterin näytelmä kertoo nuoremmasta ja huonokuntoisemmasta ihmisestä, nimittäin Frida Kahlosta.  Maritza Núnezin (2004) teksti panee paljon painoa politiikan ja kuvataiteisiin, mutta odotan sitäkin innostuneemmin, miten fyysisen kärsimyksen ja fyysisen rakkauden sankaritar Kahlo (ks. esim. Lowe 1995) esiintyy Terhi Tuomisen ohjauksessa. Myös Tammelantorin kulmassa sijaitseva Tukkateatteri on erinomaisen intiimi näyttämö.

Kirjoitan kummastakin esityksestä. Pitääpä tosiaan tarkkailla, miten eilinen harjoite tuntuu esityksissä ja niiden kokemisessa. Molemmat näytetään intiimillä näyttämöllä. Sekä Frida että ruhtinas Myškin ovat moniminäisiä ihmisiä ja rakkaudessaan ja kärsimyksessään melkeinpä moniruumisia olioita. Samalla minun pitää muistella sitä, miten aikaisemmat empaattitreenit ovat vaikuttaneet teatterikokemuksiini.

Vanhan meikkipussin hymyilyä

Olen suhtautunut projektin eri harjoituksiin erilaisilla tavoilla. Ehdoton lempparini on ollut eiliseen saakka meikkipussin ja Meikkipussin Miimoksen kohtaaminen, johon osallistuin kuoron jäsenenä. Oman pussini jauhot eivät ehkä ole tässä mieltymyksessäni aivan puhtaita, sillä saattaa olla, että pidin esityksestä niin kovasti siksi, että se vahvisti elävästi ja voimallisesti sellaisia minulle rakkaita mielihauteita, joita olin lämmitellyt ajatuksissani jo ennestään.

Tarkoitan Jean-Jacques Rousseaulta vaikutteita saanutta genealogiaa, jonka mukaan teatteri, yhteiskunta ja metafysiikka syntyvät aina uudestaan samassa aktissa. Tässä katsannossa teatteri ei tuo maailmaan pelkästään kaikenlaista hyvää, vaan melkeinpä kaiken pahan, mitä siihen mahtuu.

Teatteri luo metafysiikan viittaamalla sellaisiin voimiin ja kykyihin, joita ei ole olemassa. Olemattomien kykyjen mittaaminen luo vertailuasteikon, joka luo eriarvoistamisen tarpeita ja mahdollisuuksia niiden toteuttamiseen. Yhdellä yhteisellä akselilla tapahtuva eriarvoistamisen pyrkimys hävittää laatuerot, joten kiusan ja kärsimyksen kautta luodun epätasa-arvoisuuden lopputuotteena on tasapäisyys. Epätasa-arvoisuus perustaa oikeutuksensa sellaisen arvon epätasaiseen jakautumiseen, jota ei ole olemassa.

Olemattomien voimien lisäksi teatterilla on hallussaan myös olemassa olevia voimia. Sen on myös näytettävä ne silloin tällöin. Muuten julkinen interaktio, eli yhteiskunnan alituinen uudelleen luominen olisi vailla pohjaa. Minusta meikkipussi ja Miimos vilauttivat teatterin alkuvoimia ja antoivat niistä jopa eräänlaisen rakennekuvauksen.

Onko M M  vaikuttanut siihen, miten olen katsonut tänä kevättalvena teatteria? En ole varma. Ehkä on. Mutta enemmän MM on varmaankin vaikuttanut siihen, miten olen muistellut vuosien takaisia teatterikokemuksiani. Meikkipussin hymy on pannut minut ajattelemaan, että teatterin genealogia voi aina joskus ilmestyä meneillään olevaan nykyteatterin esitykseen eräänlaisena alkuteatterin häivähdyksenä, jonka tunnistaa myötätunnon ja kaameuden yhteistuntumana.

Uusien pallojen pompahteluja

Katsoin viimeviikkoisen tanden-harjoitteen jälkeen Kehitysvammaisteatteri La Stradan Juhannusyön unen ja Tanssiteatteri MD:n Sky Walkerin. Kirjoitin vain Juhannusyöstä. Vaikuttiko palloharjoitus kokemuksiini? Ehkäpä. Vaikuttiko se kirjoitukseeni? Kyllä sekin mahdollista on, en ole varma.

Minusta ei tuntunut kummassakaan esityksessä siltä, että esiintyjä olisi tehnyt pallon ja antanut sen katsojalle ja että katsoja olisi palauttanut pallon takaisin esiintyjälle. Minusta tuntuu, että voimanvaihdon  ei pidäkään tapahtua niin. Sen pitää tapahtua jotenkin toisin.

Kriitikon pitää ajatella teatterissa istuessaan yksinomaan sitä esitystä, joka on meneillään. Jos hän ajattelee lisäksi jotakin muuta esitystä, niin hän osallistuu laatueroja hävittävän ja keskinkertaisuutta kasvattavan vertailuasteikon ylläpitämiseen. Minä otin Juhannusyön ensi-illassa harvinaisen huonon asenteen, sillä ajatukseni kääntyivät silloin tällöin  aivan väkisin La Stradan toissavuotiseen Lauluun tulipunaisesta kukasta.

Koko näyttämökollektiivin tekemä tanden-pallo paljasti Tulipunakukan rytmin salaisuuden.  Rytmi nimittäin oli ihmeellinen, tosi kaunis salaisuus. En tarkoita kohtausten ja esityksen muiden elementtien ajallista jäsentelyä, vaan eräänlaista peruspoljentoa, sananmukaista "rytmiä". Se jatkui ilman taukoa esityksen alusta loppuun. Kun Jorma Panulan musiikki soi, se soi perusrytmin kommentaarina. Joskus näyttelijät alkoivat polkea reippaasti jalkojaan. Mutta rytmi oli läsnä myös silloin, kun mitään musikaalista ei tapahtunut. Se toimi silloinkin, kun oli aivan hiljaista. Missä rytmi oli? Miten se oli olemassa?

Sanoisin, että rytmi sykki yhdessä suuressa pallossa, jonka ensemble oli tehnyt yksissä tuumin. Pallo sykähteli ja piti tahtia yllä silloinkin, kun poljennon ääniä ei kuulunut. Anu Panula ohjasi esitystä käsieleillä kuin kapellimestari orkesteria. Hän ohjasi näyttelijöiden kosketusta rytmipalloon. Nyt kevyt kosketus siitä missä seisot. Nyt korkeampi kosketus toiselta puolelta. Nyt kaikki mukaan pallon poljentoon. Tam tam tam tam....

Ajatelmia vakavuudesta

Tanssiteatteri MD:n Sky Walkeria katsoessani minua hieman harmitti, että en saanut myydyksi juttua esityksestä. Nyt olisi ollut esillä näytös, jossa ei olisi ollut mitään moittimista, vaan joka olisi inspiroinut moniin erilaisiin vapaamuotoisiin ylistyksiin. Palloja lenteli tanssissa ilmiselvästi. Katsomisen innostus kuumotti keskustassani samaan tapaan kuin pallon teko Riikan kanssa empaattiharjoituksissa. En silti tuntenut, että palloja olisi paiskottu suoraan minulle. Lämpö syntyi siitä tarkkaavaisuudesta, jolla seurasin tanssijoiden keskinäistä voimienvaihtoa ja pallosooloilua.

Anniina Kumpuniemi oli mahdottoman hyvä pyöriessään yksinkertaisesti paikallaan. Hän pyöri pallo pään päällä pallolle ja pallolle. Syvennyin ihailemaan myös Anu Castrénin tanssia. Hän on kookas, voimakas aikuinen nainen. Juhannusyön muistuman inspiroimana hänen tanssijanhahmoaan voisi sanoa sanan kauneimmassa mielessä amatsonimaiseksi. Samalla hänen tanssissaan on jotakin suorastaan vauvamaista kauneutta. Se tulee pallon tavoittelusta. Todella stimuloivaa ja hauskaa tanssia! Casstrén on varsinainen pompottelija. Mari Rosendahl järjesti lavalle palloleikkiä. Siis leikkiä, ei peliä. Liisa Pentin koreografia on epäilemättä pirun tarkkaa, mutta katsojalle jäävä mieliala ei perustu sääntöjen määräämälle pelille, vaan avaralle leikille.

Minusta tuntuu, että tanden-pallo sopii parhaiten ensemblen sisäisten leikkien leikkimiseen. Näyttelijä näyttää palloa tekemällä toiselle näyttelijälle, että leikkii vakavissaan. Näin tapahtunee myös monologissa. Tarkistan asian tämän illan Idiootissa. Vastanäyttelijä näyttää näyttelijälle, että luottaa tämän vakavuuteen ja ottaa pallon vastaan. Mitä hauskempi (siis hauskempi, ei välttämättä murheellisempi) esitys, sitä näkyvämmäksi vakavuutta kohtaan tunnettu luottamus tehdään. MD:n tanssijoilla tietysti on aina pallo hallussa alavatsassaan, mutta sen lisäksi he ojentavat palloja toisilleen usein aivan selvillä antamisen eleillä.

Antamisen eleiden osoittaminen suoraan yleisölle ei mielestäni tungettelevaa. En yleensä pidä osallistuttamisia hyvinä ideoina. Melkeinpä kiukustun, jos iso mies istuu syliini katsomossa tai jos pienet ja sievätkin näyttelijät syöttävät minulle siellä jotakin tai raahaavat minut lavalle heiluttamaan pesäpallomailaa, niin kuin Kristian Smedsin Karamazovin veljeksissä tapahtui. Olisi parempi, jos työryhmä pumppaisi tunnepallonsa sellaisiksi, että katsoja pääsisi osalliseksi niitä pullistavista luottamuksen energioista istumalla katsomossa kaikessa rauhassa ja tuntemattomana.

Talvivaaran näyttelijä

Jokainen teatteriesitys näyttää, että luottamus on mahdollista. Näin tapahtuu silloinkin, kun esitys on surkea ja siinä näkyy työryhmän sisällä vallinneen epäluottamuksen jälkiä. Luottamusta on kuitenkin tavoiteltu, vaikka olemattomia kykyjä mittaavan metafysiikan asteikko onkin sen saavuttamista häirinnyt. Jonkin verran sitä sentään on nähtävästi saatu kiinni, kun esitys on kerran koossa, vaikkakin vähän ikävän näköisenä.

Hyvät esitykset eivät tyydy näyttämään, että luottamus on mahdollista ja tavoittelemisen arvoista, vaan ne suoranaisesti luovat luottamusta. Näin tapahtui esimerkiksi La Stradan Tulipunakukassa. Kehitysvammaiset näyttelijät luottivat itseensä ja toisiinsa ja ohjaajaansa ja yleisöönsä. Yhteiskunta on heidän luomansa luottamuksen ansiosta huomattavasti parempi paikka kuin se olisi ilman sitä.

Valitettavasti luottamukseen ei luoteta maailmalla aina näin yksiselitteisesti. Esimerkiksi Ronald Reaganin presidenttikauden (1981-1989) ensimmäisellä puoliajalla epäluottamuksen lisääminen julistettiin avoimesti kansainvälisen politiikan ihanteeksi. Ihmiset joutuivat elämään siinä tiedossa, että ydinsota voi syttyä milloin tahansa. Se oli kamalaa aikaa ja siinä oli vähällä käydä huonosti.

Epävarmuus ja sen mukana myös epäluottamus alkoivat voimistua myös kansainsisäisen politiikan ihanteina. Ne jatkavat yhä voimistumistaan. Maailmalla menee joka aamu töihin miljoonia poliitikkoja ja virkamiehiä, jotka ponnistelevat tunnollisesti sen eteen, että entistä suurempi määrä ihmisiä pakotettaisiin yrittäjiksi, että palkkatöihin jääneiden ihmisten työelämä ja toimeentulo tehtäisiin mahdollisimman epävarmaksi ja että maailmantalouden kaikki suhteet perustuisivat maksimaaliselle epäluottamukselle. Ihmisille tarjottavat vaihtoehdot ovat joko kiire ja kärsimättömyys tai sitten epäilys ja epävarmuus (ks. ja vrt. Reza 2003, 169). Olisi mukavaa, jos näissä oloissa huomautettaisiin julkisesti, että myös luottamuksessa on ihan kivaa elää.

Julkisissa kanssakäymisen muodoissa piti olla paljon pahasti vialla, kun Reaganin kaltainen pölhöpää onnistui ryhtymään itseään ja muita jymäyttäväksi huijariksi. Hänen kannattamansa talousoppi on tuhonnut maapallon ihmisten elämältä kaikki tulevaisuuden näköalat. Jos yksikään ihminen uskoo reaganilaiseen talousoppiin, niin maailman julkiset interaktiomuodot ovat pahasti sairaita. Uskovaisia lienee miljoonia. Teatterilla on varsin läheinen fyysinen ote julkisen vuorovaikutuksen virityksiin. Sen tehtävänä on näin ollen ryhtyä pedagogiksi, eli jalankuljettajaksi, ja kävellä johonkin hyvään suuntaan ihmisten perässä.

Luottamus on yksinkertainen kriteeri hyvälle ja huonolle yhteiselämälle. Kun luottamusta on, niin elämä on hyvää. Kun luottamusta ei ole niin elämä on huonoa. Sini kehotti minua luottamaan häneen. Minä luotin ja elin Siperian lattialla harvinaislaatuisen hyvällä tavalla aistillista elämää. Kiitos siitä.

Pertti Julkunen

KIRJALLISUUS:

Haanpää, Pentti. (1997) Taivalvaaran näyttelijä. Teoksen ensimmäinen painos, jonka tekstiä tämä nide noudattaa, ilmestyi 1938. Rauma: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Lowe, Sarah M. (toim.). (1995)  Taiteilija Frida Kahlo. Paljastava omakuva. Italia: Kustannusosakeyhtiö Otava.

Núñez, Maritza. (2004) Sunnuntai-illan unelmia. Nelinäytöksinen näytelmä. Suomentanut Pentti Saaritsa. Lasipalatsi, Helsinki: Kirja kerrallaan.

Reza, Yasmina. (2003) Kolme versiota elämästä. Suomentanut Outi Nyytäjä. Teoksessa Reza, 89-162.

Reza, Yasmina. (2003) "Taide". Kolme versiota elämästä. Vantaa: Werner Söderström Osakeyhtiö.

Vala, Erkki. (1997) Pentti Haanpään uusi voitto. (Tulenkantajat 17.12.1938). Teoksessa Haanpää, 151-152.

Energiaa!

                                 Janina muodostaa käsiensä väliin energiapallon. 
                                   Kuvaaja Sanna Tennberg.

Energiapallo-harjoite

Apukouluttaja Sannan havainnointia työskentelystä:

”Otamme itsellemme parit. Menemme vastakkain ja alamme tehdä energiapalloja.

Asetan käteni keskustan korkeudelle ja tunnustelen, minkälainen energiapallo käsieni väliin muodostuu. Aluksi en hahmota pallon kokoa - se tuntuu suurenevan ja pienenevän hengitykseni tahdissa. Se tuntuu myös sähköiseltä ja kylmältä. Alan pienentää energiapalloa ja lopulta se litistyy kämmenieni väliin. Levitän kehooni pallostani lähteneen energian - se tuntuu todella viileältä ja sähköiseltä.

Parini antaa minulle oman pallonsa. Näen selvästi minkälainen pallo minulle on tulossa.  Se on väriltään tumma ja painava, kuin keilapallo. Odotan innolla, että parini ojentaa sen minulle, jotta hän pääsee painavasta pallostaan eroon.

Harjoitteen jälkeen parini kertoo, että hänen pallonsa oli raskas – että hän oli helpottunut kun sai antaa sen pois. Olin yllättynyt, miten ilman puhetta olin aistinut parini pallon. Olen hämmentynyt mutta erittäin innoissani harjoitteesta. Kehoni tuntuu erilaiselta harjoitteen jälkeen: olo on kevyempi.”

15.3.2013. Perjantai. Tandemtanden.

Blogitekstit luettavissa myös täältä pdf-tiedostoina.

            Oi, viivy: viel´ ei ole pakko mennä.

            Julia Capulet

Teatteri Siperian salin tuolit olivat eilen eri järjestyksessä kuin tavallisesti. Yksi oli asetettu näyttämön eteen, yksi sitä vastapäätä huoneen toiseen päähän ja muut riveihin pitkille seinustoille. Sellaista asetelmaa sanotaan draamalliseksi. Pitkän sivun istujan tehtävänä on odottaa, miten yksinäiset tuolit täytetään.

Janina istui toiselle tuolille, Mikko toiselle. Janina esitti illan prologimonologin. Mikko toimi sellaisena yleisönä, jolla esiintyjä osoittaa sanansa suoraan. Muut läsnäolijat muodostivat toisen yleisön, joka tarkkaili monologistin esiintymistä ensimmäiselle yleisölle.

Sanomalehtijutussa on jokseenkin sama yleisörakenne. Joku julkisuuden aktori (pääministeri, asiantuntija, kauneuskuningatar tms.) puhuu toimittajalle, joka toimii kuulijan tehtävässään ensimmäisenä yleisönä. Lehden lukijat muodostavat toisen yleisön, jolle aktori ja toimittaja esittävät yhteisen performanssinsa. Muoto on siis tavanomaisimmassa lehtijuttutyypissä sama kuin illan prologissa, mutta materiaali toinen. Sanomalehtiperformanssi tapahtuu paperissa ja painomusteessa. Teatterissa sen sijaan toimii liha, kuten monissa teatteriteorioissa (esim. Sontag 1986) ja -muisteluissa (esim. Ollikainen 1988)  todetaan. Lihan lisäksi tarvitaan muita kudoksia sekä energiaa, ilmaa, maankamaraa, tunteita ja muutamia muita entiteettejä, joista jotkut ovat vaikeasti tunnistettavia, mutta olemassaolojensa itsenäisyydestä huolimatta helposti käytettäviä.

Janina kertoi kauniista hetkestä, jonka hän oli kokenut sisarensa kanssa. Taustalla kuului kylmyys, hanki ja jää, Hyvinkään rautatieasema. Janina suri hyvän hetken päättymistä. Hänen äänensä täytti ajatuksia haikeudella. Ihminen voi ikävöidä läheisyyttä ja lämpöä jo silloin, kun niiden hetki ei vielä ole päättynyt.

Omapäinen ovaali

Mikko piti lämmittelyharjoitukset, joiden jälkeen etsimme kehostamme kolme mielenkiintoista pistettä.  Ensimmäinen sijaitsi kakkosvarpaan ja kolmosvarpaan takana vasemman jalan päkiässä. Toinen löytyi täsmälleen samasta paikasta oikeasta jalasta. Nousimme lattialta hartioidenlevyiseen seisontaan jalkaterät suoraan eteenpäin suunnattuina. Seisonnan painopiste oli päkiöillä. Juuri löydetyt akupisteet tunnustelivat lattiaa. Seisonta oli tukeva, mutta samalla lähtövalmis. Sitten etsimme pisteen, joka pitää koko kehoa koossa ja hyvälaatuisessa liikkeessä. Se sijaitsee noin kolme sormenleveyttä navan ulkopuolella. Sen nimi on kiinaksi tanden. Japanilaiset kutsuvat hieman laajempaa alavatsan aluetta haraksi ja suomenkieliset tanssijat sanovat sitä keskustaksi.

Kohottelimme ja laskimme keskustojamme. Hartiamme tekivät samalla pieniä pyöriviä liikkeitä. Ne kertoivat, että myös tanteniemme liikkeet olivat pyöreitä. Tandenia ei kannata liikutella ylös ja alas samaa rataa pitkin viivasuoraan, vaan liikkeen pitää olla ovaalimainen. Olen kuullut joskus Timo Klemolalta, että sama pätee kävelemiseen. Käsiä ei kannata heiluttaa kävellessä samaa reittiä viivasuoraan eteen ja taaksepäin, vaan niiden liikeradan pitää olla  kapean ovaalin muotoinen. Näin askel kevenee, mieli vapautuu, ryhti kaunistuu, rytmi vapautuu  ja kävelyn terveysvaikutukset jylläävät pidäkkeettömästi.

Mikko ohjasi alkuillan harjoitteen muutamien ovaalien ja ympyröiden kautta palloon. Harjoittelija muodosti kehonsa ja mielikuvituksena voimalla pallon, pyöritteli sitä sylissään,  puristeli sen melkeinpä pieneksi pisteeksi ja jäi lopulta ihmettelemään käsissä leijuvaa lämpöä ja voimaa.

Illan alkupuolen harjoitteissa oli minulle jotakin tuttua. Osallistuin 1988-2003 Klemolan johtaman Zenshindojo -seuran karateharjoituksiin. Niissä opeteltiin myös pallon puristamista pisteeksi (ks. Klemola 1998, 111), mutta pallon kanssa ei leikitty niin kuin nyt.

Klemolan pedagogisena periaatteena oli oppimisen vaikeuden ja harjoittelun pitkäjänteisyyden korostaminen.  Taustalla on japanilainen perinne, jossa pohditaan intensiivisesti vaikkapa sitä, miten pitkään gyakuzuki-no-tsukkomi lyönnin (ks. emt. 26-27) maadoittamisen alkeiden ymmärtämisen opetteleminen kestää. Viisi vuotta, viisitoista vuotta, viisikymmentäviisi vuotta? Minä suhtauduin perinteeseen ja periaatteeseen vakavasti. Niinpä en oppinut juuri mitään, vaikka harjoittelin ahkerasti viisitoista vuotta.

Mikon vetämät pallontekoharjoitukset muistuttivat kovasti myös kiinalaista yi quania, johon olen tutustunut Zenshindojossa. Pekingiläinen yi quan -mestari Zhang Chang Wang vierailee yhä joka vuoden toukokuussa Tampereella Zenshindojossa. Hänen treeneihinsä kannattaa ehdottomasti tutustua.  Aktiivisesti rentouttavat harjoitukset koostuvat sopivan mittaisista paikoillaan seisomisista ja mielikuvituksen käytöstä. Tuloksina ovat lämmin mieli ja kuumat kädet sekä sovelias annos voimaa ja uskallusta.

Eilen illalla tehtävän helppous ihmetytti ja ihastutti minua melko perusteellisesti. Onnistuin tekemään oikein mukavan pallon tuosta vaan, mitenkään yrittämättä. Päättelen, että opiskelussa ei kannata korostaa sen enempää vaikeutta kuin helppouttakaan. Sen kun opiskelee vaan.

Yhteinen keskusta

Väliajan jälkeen teimme palloja pareittain. Minä sain parikseni Riikan. Tehtävänäni oli luoda pallo ja antaa se hänelle.

En tullut ajatelleeksi, että pallon voisi visualisoida, joten tein sen pelkästään tuntoaistini perusteella. Kaikki perustui siihen, että pallo oli joustava. Joustava pallo kohtasi minut, minä käsittelin sitä joustavasti ja ojensin sen Riikalle, joka otti sen joustavasti vastaan, tunnusteli sen energiaa ja antoi sitä käsillään takaisin minulle.

Kuvitteellisen pallon energisoiminen ei olisi ollut mahdollista ilman tandenin käyttöä. En liikuttanut käsiäni juuri ollenkaan muuten kuin vartalon mukana. Kuvittelin puristavani palloa kevyesti. Kuvitelman pohjalla oli keskustan ovaalimainen liike, mutta ei käsien heiluttelua. Pallo antoi hieman perään ja alkoi pian laajentua alkuperäiseen kokoonsa. Pidättelin varovaisesti sen palautumista ja aloitin kohta uuden, edellisten kaltaisen kevyen puristuksen. Puristin palloa uloshengityksen  tahdissa ja vapautin sitä vanhaan muotoonsa samalla, kun hengitin sisäänpäin.

Antonin Artaud on käyttänyt teatterissaan juutalaisten kabbalaan liittyviä hengitystekniikoita, joissa hengitys myötäilee tunnetta ja vastaavasti tunteeseen voi tunkeutua hengityksen kautta (Moring 1986, 94).  Eilisessä harjoituksessani pallo myötäili ja tahditti hengitystä. Hengitys puolestaan puhalsi tunteita (hm?) ja energiaa palloon. Ne jäivät joksikin aikaa sinne.

Huomasin, miten Riikka valpastui ottamaan pallon vastaan. Se tapahtui melkein heti sen jälkeen, kun olin silittänyt palloa varovasti ja pannut merkille, että se on valmis luovutettavaksi. Sitten minä yksinkertaisesti annoin pallon Riikalle ja Riikka yksinkertaisesti otti sen vastaan. Meidän välillämme vallitsi hetken yhteinen keskustavoima. Se oli tandemtanden, jos niin voi sanoa. Kiitimme. Tunsin tandemtandenin energian Riikan lämpimässä kädessä.

Illan toisessa  pariharjoituksessa apuopettajat ja empaattitreenaajat kuljettivat keppejä välissään. Keppi ei yhdistänyt tandenia suoraan tandeniin, vaan se laitettiin rintalastojen väliin. Rintalastassa on ikään kuin varta vasten kepin päätä varten tehty kuoppa, sanoi Mikko. Kepit asetettiin koloihinsa ja kepakkotreenaajat alkoivat hakea kontakteja toisiinsa.

Rintalastan kolo ei ole kosketusarka, mutta sen kolhiminen voi pysäyttää sydämen. Kolosta kulkenee yhteys hieman alempana ja sisempänä sijaitsevaan solar pleksukseen eli aurinkoiseen hermopalmikkoon. Taivaallinen sisuskalu toimii luultavasti myös nauruhermona, sillä tehtävä huvitti harjoittelijoita hirmuisesti. Kukaan ei tosin voinut nauraa kippurassa, koska kepin pitely olisi käynyt silloin mahdottomaksi. Ryhdikkäiden ihmisten naurun ryminä oli sitä komeampaa.

Illan päätteeksi keskusteltiin ohimennen myös aggressiosta. Palloharjoituksissa aggressio ei tullut mieleeni missään muodossa. En pakottanut palloa mihinkään, vaikka pallon energisoiminen oli tunkeilevaa voiman käyttöä. Keppiharjoituksissa aggressio oli minulle läsnä poissaolonsa kautta, jos näin viisasteleva ilmaus sallitaan. Keppi on sellaisenaan aggressiivisen pakotuksen symboli (vrt. "keppikuri"; "keppi ja porkkana". Itse yhteistyöharjoitus oli asetelmaltaan aggressiivinen. Minun oli toisinaan määräiltävä kepin toisessa päässä vaikuttavan partnerini menemisiä, toisinaan taas antauduttava hänen vietäväkseen. Ilman tungettelun ja tungetteluun alistumisen välisiä valintoja kepin ja kahden ihmisen yhteispeli ei olisi käynyt päinsä. Jotenkin kävi niin, että toiminnan kantama symboli ja toiminnan vaihtoehtoja säätävä asetelma tuntuivat huomiota herättävän aggressiivisilta juuri siksi, että itse toiminta ei ollut millään tavalla aggressiivista eikä myöskään aggressiivisuutta torjuvaa. Kuljetimme ilkeää keppiä kiltisti ja hyvässä sovinnossa.

Harjoituksen aiheuttaman valtaisan naurun aihetta en oikein ymmärtänyt. Hohotin mukana koska muut hohottivat ja koska yhteiseen keppiinsä kaksittain rennosti nojaavien ihmisten nauru tuntui tarttuvan hassulta.  Hyvä nauru kannattaa mieluummin nauraa kuin olla nauramatta.

Janinan prologi viritti treenin mielialaksi kaipuun ja kiitollisuuden. Empatialla voi olla kipeä puolensa Hyvinkään rautatieasemalla. Miten lienee yleensä teatterissa? Eilisillalla kaipuu ei ollut kaipuuta polttavaa, vaan joviaalimpaa haikeutta, hyvän lämmön muistamista. Elämässä kaikki on mennyt ohi aina jo silloin, kun kaikki on vielä kohdalla.  Tulee ikävä sitä, mikä vielä on. Hyvä, jos malttaa pallon tehdä ja ehtii kiitoksen sanoa. Kämmenet lämmittivät eilen illalla. Kiitos siitä!

Pertti Julkunen

KIRJALLISUUS:

Klemola, Timo. (1998)  Zen-karate. Keuruu: Kustannusosakeyhtiö Otava.

Moring, Kirsikka. (1986)  Artaud - Turkka, punaiset vaatteet. Teoksessa Sontag, 89-94.

Ollikainen, Anneli. (1988) Lihat ylös! Muistiinpanoja Jouko Turkan opetuksesta. Helsinki: Teatterikorkeakoulun julkaisusarja nro 9.

Shakespeare, William. (1953) Draamat I. Suomentanut Paavo Cajander. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö.

Shakespeare, William. (1953) Romeo ja Julia. Teoksessa Shakespeare.

Sontag, Susan. (1986) Lihan estetiikka. Teatteri Artaud´n mukaan. Suomentanut Riikka Stewen. Rauma: Kustannus Oy Odessa.

Tutkimusmatkailua

                         Niina opasti meitä löytämään kehostamme sisäisen avaruuden!

Apukouluttajan havainnointia työskentelystä:

” Kuvittelemme kämmenelle pienen kameran, laitamme sen kielen päälle ja nielaisemme. Lähdemme tutkimusmatkalle sisäiseen avaruuteemme. Mitä siellä näkyy?

Minä näen paljon valoa, mutta myös isoja tulipalloja. Hyvin hämmentävää, että sisältäni voi löytyä myös tämmöisiä asioita. Harjoite on niin miellyttävä, että siinä viihtyisi pidempääkin. Onneksi Niina kehottaa meitä laittamaan kamerat korvamme taakse, niin voimme halutessamme tehdä harjoitetta itsenäisestikin.”

8.3.2013. Perjantai. Humpsauksia.

Blogitekstit luettavissa myös täältä pdf-tiedostoina!

                      HARRI HUHTAMÄEN teos 

                     Katedraalin katto vuotaa ei

                     minun mittapuullani mahtunut mihinkään

                     tunnettuun muottiin.

                     Oli siis pakko

                                   keksiä

                                 uusi ohjelmanimike.

                     Sampsa Oinaala

Anna-Sofian prologi aloitti eiliset Homo Emathicus -treenit vaikuttavasti. Hän astui esiin varoittamatta, ilman esittelyjä, sillä tavalla kuin mieleen jäävissä teatteriesityksissä usein tapahtuu. Anna-Sofia kertoi varhaisesta musiikkiopistokokemuksestaan, johon liittyi koulun tuoksuja, viulun soittoa, esiintymistä ja humpsahdus onnistuneeseen tekemiseen.

Karen johti lämmittelyharjoitetta, jossa tutustuimme kohta kohdalta omiin kehoihimme. Seisoimme ja liikuimme vapaamuotoisesti. Niin oli hyvä, sillä jos Karen olisi pyytänyt meitä keskittymään kehon asemasta tiettyyn liikkeeseen, niin liikkeen määrämuotoisuus ja ohjaajan toiveen täyttäminen olisivat ohjanneet meitä ja häirinneet kehon kuuntelemista.

Karen pyysi kohteliaasti meitä ajattelemaan omaa päätämme. Millainen se on?  Ajattelin. Minusta tuntui, että pääni oli kartiomainen, sisältäpäin karhea ja melko painava. Tai en ole enää nyt varma siitä, tuntuiko pääni todella kartiomaiselta. Ehkä vain ajattelin niin ja yritin saada ajatuksen muuttumaan fyysiseksi tuntumaksi. Taustalla oli torstaisen työpäivän jättämä raskas väsymys ja mielleyhtymä johonkin Pentti Haanpään juttuun. Siihen liittyi vielä epämääräisellä tavalla kiusallinen muistuma miehestä, jonka tapasin 1970-luvulla Pieksämäellä. Hän oli ollut Haanpään (1905-1955) tuttava niihin aikoihin, kun kieltolaki (1919-1932) kumottiin.

Pääsin onneksi pian irti pääni kartiomaisuudesta. Nyt pääparkani ei tuntunut enää oikein minkäänlaiselta. Sen sijaan tunsin selvästi, että minulla on omaan päähäni sellainen yhteys, jota minulla tavallisesti ei ole. Pää ei tuntunut miltään. Yhteys tuntui sanallistamattomalta.

Sanallistamisen ja luokittelemisen halu häiritsi harjoitustani. Mihin muottiin tämän laittaisin? Onko tämä rentoutumisharjoitus? Vai keskittymisharjoitus? Vai mielikuvitusharjoitus?  Hyvä on, tämä on humpsahtamisharjoitus. Ilmeisesti tähän pätee sama kuin zen-henkiseen rentoutumiseen. Ei pidä yrittää. Eikä pidä yrittää olla yrittämättä.

Kehon keskusta sijaitsee hieman navan alapuolella. Se sitoo tunnetusti kehon eri osat toisiinsa. Tanssillisessa liikkeessä se sitoo myös eri ihmiset toisiinsa. Matkan päästä toista lähestyttäessä pitää käyttää keskustaa, muuten lähestymisessä ei ole mieltä. Työnsin keskustallani apuopettaja Karenia ystävällisesti parin metrin päästä. Hän ei hievahtanut.

Avaruus ja ahtavuus

Mikko näytti harjoitusten välillä läppäriltä pyrstötähden, auringon ja galakseja synnyttävän molekyylipilven. Seuraavissa harjoituksissa valmistimme ensin ulkoavaruuden, jossa leikimme näitä taivaallisia entiteettejä. Me kaikki tunnemme uskonnollissävytteisiä tuntoja aurinkoa kohtaan, joten kuljimme aurinkoina polvet voimakkaasti joustaen. Auringon kierrot kierrettyämme  kokoonnuimme yhteen molekyylipilveksi. Olimme silmät kiinni lähekkäin ja liikuimme hitaasti toistemme ruumiinlämmön ohjaamina.

Sisäinen avaruus luotiin Niinan ohjauksessa edellisen harjoituksen kehotuntemusten perusteella. Äärettömyys jatkuu sisällämme äärettömiin pieniin päin samalla tavalla kuin ulkoavaruudessa isoihin päin. Tunnustelimme ahdasta äärettömyyttämme ja kuvittelimme avaran äärettömyyden kiertolaisia lentämään sinne. Minä kävin rennohkosti lattialle, mutta en saanut koin tähtöstä syttymään päähäni. Ehkä se tuikahti hieman oikeassa pohkeessani. Muistelin molekyylipilveä ja erästä tekstiä, jota mukailin ja mahdollisesti vääristelinkin mielessäni.

Tekstissä Friedrich Hölderlin, Martin Heidegger, Philippe Lacoue Labarthe ja Miika Luoto kokoontuvat ihmettelemään mimesistä (ks. ja vrt. Luoto 2009).  Kaikki teatteritaide perustuu mimeksikseen (sen ymmärtämiseen tai väärinymmärtämiseen). Mikä se semmoinen mimesis siis on? Siinä lattialla maatessani muistelin, että nämä mietteliäät miehet lähestyivät asiaa taivasta, iloa ja ystävällisyyttä miettimällä.

Heidegger luo ilman muuta silmät ylös taivaaseen. Taivaisiin katsomalla me saamme mitan, eli sellaisen suurpiirteisyyden, jota ilman maa ei pysy asumiskelpoisena. Hölderlin puolestaan on jo huomauttanut, että oodi ilolle on aina paikallaan. Ilo on jumalainen juttu, joten sen ilmaiseminen ei käy meiltä niin vain päinsä. Saattaa olla, että meillä ei ole tarpeeksi iloa, joten emme mene teeskentelemään. Saattaa olla niinkin, että meillä on iloa omiksi tarpeiksi ihan riittävästi, mutta olemme niin tahdikkaita, että emme ryhdy pomppimaan riemusta täällä murheen laaksossa. Ilon ilmaisumme on molemmissa tapauksissa tuntemattomille esiintyessämme  jollakin tavalla vetäytynyttä. Se ei ole ratkiriemukasta riehuntaa vaan muuttuu huomaavaiseksi ystävällisyydeksi.

Kolkohkolta kuulostava tosiasia on, että ilon ilmaiseminen ja ystävällisyyteen päätyminen ovat teatterissa teknisiä ongelmia. Mimesis on jotakin sellaista, joka tehdään julkisissa esiintymisissä tahallaan. Asian lämpimämpi puoli on siinä, että mimesistä ei tehdä alusta alkaen loppuun laskelmallisen teknisesti samalla tavalla kuin vaikkapa hammasteknikko tekee oikeanlaiset tekohampaat ja istuttaa ne oikeanlaisiin ikeniin. Mimesistä valmistellaan teknisesti ja mitä huolellisemmin sen parempi tietenkin, mutta loppujen lopuksi hyvä mimesis syntyy teknisen valmistelun jälkeen ikään kuin miten sattuu, siis humpsahtamalla.  Humpsahdus vaivaa mimesistä miettiviä muistumani miehiä. Mimesiksen vaikeus on heidän mukaansa siinä, että se tehdään ei-aistittavasti (Lacoue-Labarthe 1994, 296).  Ilon ilmaus ei ole ilon esittämistä ... vaan ilon ilmaus. Ystävällisyydeksi vetäytyvä ilon ilmaus ei ole ystävällisyyden esittämistä, vaan ystävällisyyttä (!).

Tekopyhyydellinen korrektius määrää nykyään, että mitään ei saa sanoa vääräksi. Mimesiksestä puhuttaessa määräystä ei voi noudattaa. Mimesis jäljittelynä, teeskentelynä tai tietojen antamisena on väärämielistä ja vahingollista toimintaa. Mimesis luovana ilmaisuna ja avoimena toisiin vaikuttamisena on oikeamielistä toimintaa, joka sekin tietysti voi onnistua tai epäonnistua.

Ystävällisyys ja ystävättömyys

Empatia voi varmaankin olla eräänlainen täsmennys  siihen "ystävällisyyteen", jota mimesistä miettivät miehet muistumani mukaan mielissään sorvailivat.  Se voi olla myös mimesis-orientaation tietty menetelmä. Mutta ennen kaikkea empatia on tietysti Homo Empathicus -projektin tavoite. Sellaisena se herättää tässä vaiheessa muutaman kysymyksen. Mitä me tavoittelemme kun tavoittelemme empatiaa?  Miten me tavoittelemme myötätuntoa? Miksi me tavoittelemme sitä? Onko empatian tavoittelu terapiaa vai yhteiskunnallista vaikuttamista? Jos se on "sekä - että", niin millä tavalla se on niitä molempia?

Jos empatia on eräänlaista zen-terapiaa, niin hyvä niin. Lämminhenkinen meininki tekee hyvää. Hyvä leviää empaattisissa sosiaalisissa kontakteissa.  Voimme elää kunniallisesti maapallon kansalaisina ja katsoa, miten meille yhteisellä avaruusmatkallamme käy (ks. ja vrt. Järvelä 1994, 357).

Terapiaa tarvitaan, sillä kilpailutus- ja lällätysyhteiskunta kiristää hermojamme. Mutta kaikkiaan empatian puute ei ole mielestäni vakava ongelma ihmisten välittömissä sosiaalisissa kontakteissa. Jokseenkin jokainen ihminen, jonka olen tavannut kauppojen kassoilla, kylien aitovierillä tai näitä paljon kummemmillakin paikoilla, on tuntunut tavalla tai toisella kunnolliselta ja kunnialliselta. Aivan halpamaiselta vaikuttavia ihmisiä tapaa hyvin harvoin kasvotusten. Kunnollisten ja kunniallisten ihmisten kunto ja kunnia on empatiassa elävä asia.

Jos empatia on yhteiskunnallista vaikuttamista, niin se herättää vaikeita ja innostavia kysymyksiä.  Vaikeus on siinä, että empatiasta tehdään yhteiskuntaan vaikutettaessa tietty mimesis-tekniikka. Innostuksen pilvi humpsahtelee siksi, että teatteri todistaa jo nykyisellään, että avoin empaattinen vaikuttaminen on mahdollista.

"Yhteiskunnalla" tarkoitan tässä sellaista välittömästi sosiaalista kanssakäymistä laajempaa tilaa ja tilannetta, sellaista näytöstä, jota seuraamassa on toisilleen tuntemattomia ihmisiä, jotka eivät osallistu siihen leikkiin tai peliin, jota esiintyvä ryhmä leikkii tai pelaa. Sanomalehti ja teatteri ovat yhteiskunnan kollektiivisia organisaattoreita, koska niillä on anonyymi yleisö.

Sivun mennen sanoen: jos teatterissa hävitetään raja esityksen ja yleisön välillä, niin teatteri muuttuu yhteiskunnallisesta toiminnasta välittömästi sosiaaliseksi tilaksi. Näin menetellessään se lakkaa minun mielestäni olemasta yhteiskunnallinen vaikuttaja. Mikko saattaa olla tästä asiasta jyrkästi eri mieltä. Mutta ei hätää, me molemmat olemme aina valmiita muuttamaan käsityksiämme.

Mutta niin tai näin, teatterin ja sanomalehden välillä on kiinnostava ero, jonka soisin katoavan, tai ainakin muuttavan muotoaan.

Teatteriin mennessäni tunnen poikkeuksetta aina ainakin pientä jännitystä ja odottelevaisuutta. Näin on silloinkin, kun arvelen, että esitys on todennäköisesti kehno. Jännitys johtuu siitä, että teatteri suhtautuu minuun avoimen manipulatiivisesti. Jännitän sitä, mitä ne yrittävät meille katsojille tehdä ja miten siinä onnistuvat. Teatteri haluaa vaikuttaa, tehdä vaikutuksen.  Ja jos teatteriesitys on teatteriesitys (eikä esimerkiksi tietojen välittämistä tai muuta meediotouhua) niin se on aina jo onnistunut tavalla tai toisella mimesiksen luomisessa ja olettaa näin ollen katsojansa ystävällisyyttä ja yhteiskuntarauhaa arvostavaksi ihmiseksi. Näin on oltava myös niin sanotusti repivissä poliittisissa esityksissä, muuten ne eivät onnistu repimään mitään.

Sanomalehden avatessani tunnen poikkeuksetta joka aamu vähintäänkin lievää ärtymystä ja halveksuntaa. Näin on lehdestä riippumatta, vaikka tunnen syvää sympatiaa muutamia toimittajia kohtaan. Mutta ei voi mitään, jollakin tavalla minun on joka aamu yhteiskunnallistuttava. 

Halveksunta johtuu siitä, että lehti manipuloi lukijaansa valheellisesti. Se väittää vain välittävänsä tietoja. Muuten sanomalehti muistuttaa rakenteeltaan aika lailla teatteriesitystä. Iso joukko ihmisiä esiintyy lehdessä tuntemattomalle yleisölle. Kaikkien esiintyjien roolit on tarkoin määritelty. On toimittajia, poliitikkoja, asiantuntijoita, kauneuskuningattaria, talousneroja ja jopa filosofeja. Dramatis personae poikkeaa kaupan kassoilla ja kylien aitovierillä välittömän sosiaalisesti tavattavista ihmisistä siinä, että joukossa on paljon joka suhteessa halpamaisia ihmisiä. Talousosasto on heitä täynnä. Kaikissa roolikonstellaatioissaan sanomalehti olettaa lukijansa kilpailusta ja vihasta ihastuvaksi ihmiseksi. Näin on varsinkin silloin, kun lehti suomii diktaattoreita, rikollisia ja muita pahoja ihmisiä.

Nykyinen sanomalehti pitäisi repiä kokonaan irti mimeettisiltä juuriltaan ja istuttaa uudestaan. Tässä yhteydessä mimesis-tekniikat ovat kiinnostaneet minua kauan ja perusteellisesti. Jos niitä kerran käytetään teatterissa, niin miksi niitä ei voida käyttää tietoisesti myös sanomalehdessä? Onko kulttuuriosastojen pakko latistaa ja häpäistä kulttuuri tekemällä siitä kilpailua ja palkkionmetsästystä? Miksi haastattelumenetelmiä ei voi muuttaa niin, että ihmiset eivät esiintyisi niin halpamaisesti kuin he nykyään esiintyvät? Sanomalehti on institutionalisoitunut konflikti (vrt. Koivusalo 1994, 343).  Miksi se organisoi konfliktiperformanssinsa niin, että vain kilpailuun ja muuhun pahantekoon maanitteleva osapuoli pääsee ääneen. Miksi lukija on pakko olettaa vihan ja kilpailun ihailijaksi eikä ystävällisyyden ja yhteiskuntarauhan kannattajaksi?

Teatteri ei sen sijaan mielestäni tarvitse radikaalia käännettä. Tässäkin saatan olla eri mieltä Mikon kanssa. Teatteri on mielestäni jo nyt empatiaperustainen jopa niin onnistuneesti, että esimerkiksi Tampereella nähdään jumalaisia esityksiä tuon tuostakin. Odotan jännityksellä ja empaattisella vavistuksella Nätyn "Meren yllä monen värinen pilvi" -esitystä. Ohjaaja ja koreografi Ari Numminen! Ensi ilta on jo tänään perjantaina, mutta esityksiä on myöhemminkin. Menkää Teatterimonttuun.! Uskallan suositella näkemättä. Sunnuntaina 17.3. klo 18.00 on Vammaisteatteri La Stradan Juhannusyön unen ensi-ilta Teatteri Tapiossa. Ohjaaja Anu Panula! Musiikki Jorma Panula! La Stradan "Laulu tulipunaisesta kukasta" oli ikimuistoinen kokemus. Pyörryttävän hyvä rytmi! Parhaat humpsahdukset! Mahtava mimesis!  "Juhannusyön uni" on tämän vuoden kiinnostavin empatiateatteritapahtuma maassamme. Menkää katsomaan!

Radikaalin teatterimuutoksen tarpeen suhteen Mikon ja minun ei ehkä tarvitse muuttaa kantojamme, vaan ainoastaan täsmentää niitä. Arvelen, että Homo Empathicus ei suunnittele teatteriin täyskäännöstä, vaan tarttuu sellaiseen asiaan, joka on teatterille kaikkein tärkeintä ja joka on ollut teatterissa läsnä kautta historian. Tässä katsannossa empatia-mimesis vie teatteria siihen suuntaan, mihin hyvä teatteri on menossa muutenkin. Toivottavasti HE humpsii eteenpäin mahdollisimman komein loikin!

Pertti Julkunen

KIRJALLISUUS:

Hirvonen, Ari & Lindberg, Susanna (toim.). (2009) Mikä mimesis? Philippe Lacoue-Labarthen filosofinen teatteri. Helsinki: Tutkijaliitto.

Järvelä, Marja. (1994) Planeetan aikaan. Tiede & edistys 19 (4), 351-357.

Koivusalo, Markku. (1994)  Yhteisö ja ylimäärä. Tiede & edistys 19 (4), 335-346.

Lacoue-Labarthe, Philippe. (1994) Filosofia, mimesis, arkkietiikka. (Haastattelu). Haastattelijat Tuomas Nevanlinna, Sami Santanen, Hanu Sivenius. Tiede & edistys19 (4), 290-300.

Luoto, Miika. (2009)  Vetäytymisen kuvia. Lacoue-Labarthe ja onto-fenomenologia. Teoksessa Hirvonen & Lindberg, 38-58.

Oinaala Sampsa. (2013) Ennustus uusliberalismin tuhosta. Helsingin Sanomat. Perjantaina 8. maaliskuuta 2013.