Blogitekstit luettavissa täältä myös pdf-tiedostoina!
Kaiken päivää kuljen kukkaro
kourassa,
niin että lopulta tuntuu kuin
itsekin olisi kukkaro.
August Strindberg
Kotimatkani alussa säikähdin kauhakuormaajaa, joka ilmestyi äkkiä pimeästä Hatanpään valtatien jalkakäytävälle. Kävelin mukavan hajamielisyyden tilassa. Olin tulossa empatiatreeneistä Teatteri Siperiasta. Kuormaajasta päästyäni vaivuin kunnolla ajatuksiini ja jatkoin niitä koko kotimatkan ajan. Tai niin minä luulin. Kotiin tultuani aioin panna pari ajatusta paperille. Huomasin, että minulla ei ollut sellaisia. Olin ollut epäanalyyttisessä ja sitä myöten myös epäsynteettisessä tilassa. Tunne oli sama kuin pitkän polkupyörämatkan jälkeen, vaikka en ollut tehnyt yhtään fyysistä ponnistusta. Treenien tunnelmaa koskevat muistumat hallitsivat mieltäni ajatusten asemesta.
Illalla: merkillistyminen
Treenini alkoi sillä hetkellä, kun astuin Siperian lämpiöön. Ei aikaisemmin eikä myöskään myöhemmin. Pirteänlempeät apuopettajat hoitivat narikkaa ja villasukkien sovitusta. Tunnelma oli empaattinen, eli tulijan tuntoja tungettelemattomasti tulkitseva ja muokkaava. Minä sain tavattoman komeat punaiset jalan ja mielen lämmittimet. Valitsin ensin hillitymmän sävyiset sukat, joilla olisin korostanut eetokseni vaatimattomuutta ja tapojeni kohtuullisuutta, mutta valintani vihertävät kohteet olivat liian pienet. Jouduin ottamaan punaiset. Olin salaa mielessäni tyytyväinen kohtalon iskuun.
Sitten yksi apuopettaja saattoi minut ja Riikka Papusen saliin. Olin avoimesti tyytyväinen siihen, että kohtalo arpoi parikseni turvallisen Papusen. Tosin turvallisuudesta ei ollut muutenkaan pienintäkään puutetta. Ihmiset olivat rentoja ja kauniita. Mikko Bredenberg ohjasi tapahtumia lempeästi. Salin tunnelma oli lämmin, hämärä ja hämmentävä.
Kaksi apuopettajaa liihotteli hiljaa lattialla ja kannatteli pitkää sauvaa vatsojensa välissä. Mitähän he harjoittelevat? Koko kehon jäntevää rentouttamista, ainakin. Ja yhteistyötä. Ja toisen toiminnan ennakointia, joka tuo yhteistyöhön hieman ottelumaista sävyä. Varmaankin tuo on hyvä empatiaharjoitus, ajattelin lievän hajamielisyyden vallassa.
Varsinainen tämän illan empatiaharjoitus karisti kerralla kaikki hajamielisyyden rippeet ja viritti tilalle merkillisen ihmetyksen.
Lattialla oli matto ja kasa pikkuesineitä. Yksi empaattitreenaajista valittiin "merkillistäjän" osaan. Hän valitsi yhden esineistä, kutsui sitä nimellä ("viinipullon korkki", "meikkipussi" tai "viinipullon suojus"), laittoi sen matolle, istuutui maton toiseen päähän. Joukko muita harjoittelijoita ryhmittyi merkillistäjän ympärille kuoroksi ja alkoi toistaa valitun esineen nimeä. Merkillistäjä kääriytyi kuoron luomaan ääniryijyyn ja viipyili siinä siihen saakka, kunnes keksi hyminän keskeltä "oman alkusanansa" ja vaati muita hiljenemään. Merkillistäjä lähestyi alkusanansa oikeuttamana esinettä ja puhutteli sitä koko kehonsa kielellä. Puhuttelussa oli hartautta, lempeää huumoria ja monia muita hyvään yhdessäoloon kuuluvia emootioita. Merkillistäjä pyrki ymmärtämään esinettä. Esine muuttui merkillistäjän ymmärryspyrkimysten tunteenilmausten keskellä ymmärtämän pyrkiväksi ja tunteelliseksi vuorovaikutuskumppaniksi. Varsinkin meikkipussista kehittyi nopeasti varsin kiinnostava persoona, joka piti yllättävistä käänteistä.
Merkillistäjien tunteiden voima eksytti minut siihen ilmaistujen ja tunnettujen tunteiden suhteeseen, jota esimerkiksi Denis Diderot (1987) ja Bertolt Brecht (1965) ovat käsitelleet. Ehdin jo kysyä asiaa Mikko Bredenbergiltä, mutta huomasin melkein heti, että tunteen ja tekniikan suhde (vrt. Vuori 2013) ei ollut eilen illalla se ongelma, joka vaatii kiireellisintä ratkaisua.
Illalla minua tyrmistytti se, miten vaikuttaviksi esityksiksi merkillistämisharjoitteet muuttuivat. Ihailussani oli mukana pieni aavistus kauhunsekaista pelkoa, jolta tavanomaisen teatterin konventio ("tämä on vain tavanomaista teatteria") ei minua suojellut. Minusta tuntui siltä, että merkillistäjä vajosi transsiin, nousi sitten sieltä alkusanansa voimasta ylös ja poistui meidän keskuudestamme. Me kuoron jäsenet edustimme yleisöä ja yleisö edusti yhteiskuntaa. Alkusanan lausuminen oli teatterin alkutapahtuma.
Aamulla: eetos, paatos ja logos
Aamulla ihmettelen, mitä oikeastaan opiskelemme silloin, kun opiskelemme empatiaa ja millä nimenomaisilla teatteripedagogisilla keinoilla eiliset harjoitukset kasvattivat meitä empaattisiksi ihmisiksi.
Aristoteles (1997) auttaa huomaamaan, että missä hyvänsä syttyvää tunnetta ei kannata kutsua "empatiaksi", vaikka se olisikin lempeä ja myötätuntoinen. Vain puhetilanteen tai muun kohtaamisen tietyssä aspektissa vaikuttava tunne tai vuorovaikutuksen tapa on empatiaa.
Aristoteles sanoo retoriikan teoriassaan, että puheessa on aina kolme aspektia: eetos, paatos ja logos. Eetoksessa puhuja kertoo ja tulee kertoneeksi itsestään, siis omasta luonteenlaadustaan ja oikeudestaan puhua. Paatoksessa puhuja puhuu kuulijansa luonteenlaadusta ja asemasta. Logoksessa hän puhuu asiastaan.
Empatia kuuluu paatos -osastolle, siis puheen tai muun ilmaisun sille lohkolle, jossa annamme kuulijamme ymmärtää, mitä ajattelemme hänestä ja mitä tunteita hänen luonteenlaatunsa meissä herättää. Aristoteles ei tarjoa meille sopivaa paatos-luokitusta, joten meidän on keksittävä sellainen itse. Mahdollisuuksia on miljoonia, mutta otamme kolmijakoihin mielistyneen Retoriikan kirjoittajan hengessä esille vain nämä: antipaatos, sympaatos ja empaatos.
Eetos, paatos ja logos eivät vaadi esiintymispaikakseen juhlapuhetta, vaan ne kaikki ovat voimassa ihmisten jokaisessa kohtaamisessa. Kun sanon rappukäytävässä vastaan tulevalle ihmiselle "hyvää päivää" niin otan ryhdilläni, kävelyni rytmillä, ilmeilläni, sanojeni värillä ja painotuksella esiin eetokseni (olen naapurinne, olen huomaavainen ihminen). Tervehdykseni logos on potentiaalisesti mahtavampi ja monitulkintaisempi kuin luulisi (mitä voimme tehdä päivän hyvyydelle?), mutta aktuaalisesti se peittyy tottumukseen niin perusteellisesti, että ei vaadi suuria performatiivisia ponnistuksia. Rappukäytävän paatoksessa sen sijaan otamme ilmaisurepertuaarimme käyttöön laajalti. Paatoksemme voi olla sympaatos. Tervehdin teitä, koska olette kunnioitettava (tai kiva tai luotettava tms.) ihminen. Se voi olla myös antipaatos. Olette tylsä ihminen, toivottavasti huomaatte, että tervehdykseni on kylmä muodollisuus. Syystä tai toisesta empaatos ei ole yhtä selvärajainen ja helposti käsiteltävä kuin antipaatos ja sympaatos. Yritetään näin: Olette kiinnostava, mutta valitettavasti hieman vaikeasti lähestyttävä ihminen. Luulen tuntevani samankaltaisia tunteita kuin te tunnette. Tervehdin teitä, koska haluaisin tutustua teihin lähemmin. Oppisin mielelläni ymmärtämään teitä.
Antipaatos ja sympaatos ovat melko ongelmattomia kohtaamisen tapoja. Niillä tietysti on monenlaisia vakavia ja hauskoja seurauksia, mutta kumpaankaan ryhtymisessä ei ole periaatteessa mitään vaikeaa. Sen kun ollaan sympaattisia tai antipaattisia, ei siinä sen kummempaa. Empatiaan pyrkiessämme sen sijaan asetamme itsellemme tehtäviä, jotka tuntuvat mahdottomilta. On mahdotonta todentaa, että tunnen samoja tunteita kuin rappukäytävän kiinnostava vastaantulija. Tunteillamme voi olla samat nimet, mutta eri sisällöt. Minun on vain uskottava tunteiden samuuteen. Jos uskoni vaatii perusteluja, niin tilanne voi käydä kiusalliseksi. Niinpä perustelut kannattaa jättää silleen. Myös toisen ymmärtäminen on projekti, johon pitää pyrkiä, mutta joka pitää ymmärtää lopettaa ajoissa kesken. Toista ei voi ymmärtää kokonaan. Suomen kieli onneksi suosii tässä tilanteessa partitiivia. "Ymmärrän sinua." Se kuulostaa rohkaisevalta, etten sanoisi empaattiselta. "Ymmärrän sinut" olisi loukkaus.
Keskellä päivää: rytmi
Merkillistämisharjoitukset näyttivät vakuuttavasti, miten eetos muuttuu empaatokseksi ja empaatos eetokseksi. Ne suostuttelivat ajattelemaan, että empaatoksen uusia muotoja voidaan luoda teatterissa.
Eetos perustuu yleensä erittäin vähäisessä määrin sanojen valintaan ja erittäin suuressa määrin ruumiin rytmiikkaan. Me ilmaisemme oman käsityksemme esiintymisoikeutemme laadusta kehomme liikunnan sykkeellä. Rytmi on teatteriesityksen eettinen kohtalonkysymys, sillä se esittelee tekijät ja heidän intentionsa yleisölle. Rytmi pitää yleensä esitystä koossa melko huomaamattomasti, mutta joskus se nostetaan selvästi esiin ikään kuin yhdeksi esiintyjäksi.
Tässä vaiheessa en malta olla ylistämättä kehitysvammaisteatteri La Stradaa, jonka ensi-ilta Kesäyön unelmasta lähestyy. La Stradan esityksissä rytmi on nostettu esiin voimatekijäksi, joka on pitänyt koossa kunnianhimoista esitystä ja ilmaissut pyörteellään näyttelijöiden näyttelijäntyön ainutlaatuisen, heidän koko muusta yhteiskunnasta irtoavan eetoksensa.
Merkillistämisharjoituksissa näyttelijän eetoksen rytminen synty näytettiin melkein kädestä pitäen. Näyttelijä istui silmät kiinni muiden ihmisten sekarytmisten äänten ympäröimänä. Suunnilleen sillä tavalla Ihminen istuu Yhteiskunnassa. Näyttelijä kuuli ja kuunteli toisten monia rytmejä ja alkoi muodostaa niiden lomasta omaa rytmiään, omaa näyttelijäneetostaan. Hän pääsi omaan rytmiinsä ja muodosti sen perusteella oman sanansa, alkusanan. Sitten hän vaati hiljaisuutta. Sillä tavalla Ihminen tekee valitettavasti vain harvoin Yhteiskunnassa.
Paatos oli kaikissa kolmessa harjoituksessa tavattoman vahva, melkeinpä pelottava. Harjoitteet herättivät kukin tavallaan vanhan kysymyksen siitä, voiko ihminen ylipäätään ymmärtää toista ihmistä muuten kuin projisoimalla tähän omia tuntojaan (vrt. Schütz 2007). Jos lähdemme siitä, että pelkkä lempeys ei tee tunteesta empatiaa, niin viinipullon korkin ja viinipullon suojuksen vastaanottama paatos oli mielestäni lähempänä sympaatosta kuin empaatosta. Korkki ansaitsi pirteän lempeyden, suojus päättäväisen hartauden. Meikkipussin osaksi tulleessa paatoksessa oli empaatoksen piirteitä, koska pussi alkoi ikään kuin ilmaista omia tunteitaan ja kiihdytti näin merkillistäjän ponnistuksia läheisemmän yhteyden luomiseksi. Totta kai pussin tunteet olivat merkillistäjän tunteiden projektioita ja totta kai pussin ilmaisuvoima johtui osittain esityksen kannalta aksidentaalisista fyysisistä taidoista (se osasi aukoa suutaan, toisin kuin korkki tai suojus). Virtu (merkityksellistäjän merkityksellistämistaidot) ja fortuna (pussin erinomaiset ominaisuudet) osoittivat yhdessä tyhjentävästi, että empatia ei ole valmiin löytämistä luova teko.
Pertti Julkunen
KIRJALLISUUS:
Aristoteles. (1997a) Retoriikka. I ja II kirjan suomentanut Paavo Hohti. III kirjan suomentanut Päivi Myllykoski. Teoksessa Aristoteles, 7-156.
Aristoteles. (1997) Teokset IX. Tampere: Gaudeamus.
Brecht, Bertolt. (l965) Aikamme teatterista. Epäaristotelelaisesta dramatiikasta. Suomentanut Max Rand. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi.
Diderot, Denis. (1987) Näyttelijän paradoksi. (Paradoxe sur le comédien). Suomentanut Marjatta Ecaré. Näytelmäkatkelmat suomentanut Aale Tynni. Helsinki: Valtion painatuskeskus / Teatterikorkeakoulun julkaisusarja N:o 7.
Schütz, Alfred. (2007) Sosiaalisen maailman merkityksekäs rakentuminen. Johdatus ymmärtävään sosiologiaan. Johdatus ja suomennos Veikko Pietilä. Jälkisanat Tapio Aittola. Jyväskylä: Vastapaino.
Strindberg, August. (1987) Kuolemantanssi. Tarkistettu suomennos Anna-Maria Tallgren. Helsinki: Suomen Teatteriliitto R.Y.
Vuori, Suna. (2013) Näytteleminen on tunnetta ja tekniikkaa. Ville Sandqvist väittelee tänään Teatterikorkeakoulussa tohtoriksi näyttelijäntyön rakentumisesta. Helsingin Sanomat. Perjantaina 1. helmikuuta 2013.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti