rakkautta.
Nyt kaikki kolmen etummaisen rivin takana
olevat voisivat olla Ofelian yliminä.
Tämä
on viimeinen psykologinen komponentti.
Yliminä on ne vahvat,
moralistiset äänet sisälläsi
jotka kertovat mitä pitäisi tehdä. Ne ovat hyvin
voimakkaita,
hyvin vaikeita horjuttaa
Adam Long
Teatteri Siperia seisoo Tampereen Sorinahteen eteläisellä
rinteellä, liki poliisiasemaa eli Soria. Helsingin rata ohittaa sen läheltä. Olen menossa elämäni toisiin
empatiaharjoituksiin. Jalkakäytävän viereen on pysäköity punainen bussi. Se on
tuonut Järvenpäästä viisitoista nuorta naista ja yhden nuoren miehen
apuopettajiksi harjoituksiin. Opettaja Mikko Bredenberg saa runsaasti hyvää
apua. Taivaalla pyörii suuri naakkaparvi, jonka lentoradan alin kurvi
pyyhkäisee läheltä Siperian kattoa.
Tiheä ääntely kuulostaa intensiivisen sydämelliseltä.
Vaimoni ja minä ihailimme reilut 20 vuotta sitten
käsittämättömän suuren naakkamuodostelman lentoa Kaukajärvellä. Satojen metrien mittaiselta vaikuttava
parvi muistutti muodoltaan varovaisesti kahdeksikon muotoon taivutettua
lankavyyhtiä. Linnut lensivät kovaa vauhtia kahdeksikkoa. Koko kuvio siirtyi
samalla hitaasti laajan ympyrän kaarta eteenpäin, siis valtavaa kahdeksikkoa lentävän yksittäisen linnun kannalta
sivusuuntaan. Jokainen lintu siis lensi yksittäisenä lintuna muiden mukana
yhteen suuntaan ja liikkui samaan aikaan parven muodostelmassa toiseen
suuntaan. Jos naakat olisivat olleet jonnekin menossa tai jotakin etsimässä,
niin ne eivät taatusti olisi lentäneet sillä tavalla. Mitä ne siis tekivät? Leikkivät. Epäilemättä ne leikkivät.
Mahtavassa leikissään ne loivat vilkasäänisen mustan jättiläisvyyhden, joka
vyöryi juhlavan hitaasti pitkin mustaa talvitaivasta vaikuttavan tyylikkäästi
valittua viistoa asentoaan muuttamatta.
Lämpö
Perillä Siperiassa Villasukkien Hyvä Hengetär ojentaa
minulle punaiset villasukat. Hyvä,
lämmin ja hellä mieli kohoaa varpaista ylöspäin. Huomaan, että harjoituksiin
tulee uutta väkeä. Marika Heiskanen
tulee yhdessä lastensa Tildan ja Hugon kanssa. Riikka Papunen tulee Olavin
kanssa. Riikka kertoi viime treeneissä, että Olavi on yhden vuoden ja neljän
kuukauden ikäinen. Hugo näyttää suunnilleen Olavin ikäiseltä, ei ole monta
vuotta nuorempi eikä vanhempi. Tildan olen tavannut aikaisemmin kesällä 2008
tyhjässä teollisuushallissa Tampellan alueella Tampereella. Teatteri Siperia
piti siellä "Vaalean kohinan" harjoituksia. Äiti Marika Heiskanen
harjoitteli. Ohjaaja Saana Lavaste ohjasi. Tilda istui pienessä pussissa, joka
riippui Saanan kaulassa. Nyt hän on pitkä, pitkälettinen kaunotar.
Marika, Tilda ja Riikka ovat
ainoat harjoittelijat, jotka olen tavannut ennen empatiatreenien alkua ja
joiden koko nimen tiedän. En osaa vielä yhdistää läheskään kaikkien muiden
ulkomuotoa ja etunimeä toisiinsa, mikä on tietysti hiukan kiusallista. En
myöskään erota varmuudella treenareita ja apuopettajia toisistaan. Se
puolestaan ei ehkä haittaa mitään.
Janina ja Tuuli ohjaavat lämmittelyharjoitukset. Rentoutamme
polvet ja lähdemme opettajan kauniisti rytmittämään pystysuoraan liikkeeseen.
Rentoudumme ja lämpenemme. Sitten liikutamme käsiä laajassa kaaressa.
Koukistumme pää eellimmäisenä ja palaamme suoriksi pää viimeisenä.
Hengityksestä ei ole mitään puhetta, mutta minä muistelen jossakin muualla
kokeilemaani liikettä seuraavaa hengitystä. Kokeeni tulos on jotenkin teennäinen. Ojentuminen ja
kumartuminen ovat liian pitkiä liikkeitä yhteen sisään- tai uloshengitykseen yhdistettäviksi.
Paperi
Mikko ja Olavi avaavat pääharjoituksen. Mikko pyörittää paperirullaa.
Olavi kävelee avautuneen osan päällä. Hän kerää kaikkien huomion. Minun
lapsuuteni naapurustolla oli käytössä hyvin vähän sivistyssanoja ja ne
lausuttiin yleensä nykyistä pidemmässä muodossa. Olavin kaltaisesta miehestä
olisi sanottu ilman muuta: "siinä on suvereeninen mies". Suomeksi reippaasta ja levollisen päättäväisestä
Olavista olisi käytetty kunnioittavista kunnioittavinta puhuttelua: "rento
jätkä".
Ensimmäisenä tehtävänä on repäistä paperista itseään
miellyttävä pala ja tarkastella sitä. Repäisen ja tarkastelen. Repäistessäni pidän huolta siitä, että
palaan ei synny terävää kulmaa tai mitään muuta sellaista, joka toisi mieleen
aseita ja väkivaltaisia pyrkimyksiä. Rullan koskemattomasta kohdasta on helppo
repäistä laajahko kaari. Tuloksena on melko säännöllinen segmentti. Se on horisontista
nousevan auringon yläosa. Jep. Minun sisäinen yleisöni aplodeeraa repäisylleni.
Niin voisi tehdä myös ulkoinen yleisö, jos esittäisin repäisyni sille.
Repäisevä tekoni on jäntevä, optimistinen ja suurpiirteinen, siis yleisesti hyväksyttävä. Niin sitä
teatteria tehdään, luulisin.
Viime viikon harjoituksissa meikkipussi muuttui
merkillistäjän käsittelyssä omavoimaiseksi olioksi myös minun silmissäni,
vaikka olin sivustaseuraaja. (Tai ehkä koin muutoksen niin elävästi ainakin
osittain juuri sivullisuuteni takia, mene ja tiedä). Nyt paperi pysyy minulle
paperina, vaikka sillä on omia voimia. Kun oikaisen sen riipuksiin, niin se
pyrkii nousemaan takaisin rullalle. Paperi ei myöskään esitä minulle mitään,
vaikka se tietenkin tuo mieleeni monenlaisia asioita. Papyrus-käärö tulee
mieleeni ensimmäiseksi. Sitten tulee viljasiilo. Rautatieaseman viljasiilosta
tulee tunnelma 1950-luvun lopulta. Keräsin metalliromua ratapihan äärimmäisiin
kärkiin särjetyistä rautatievaunuista. Kävin valurautakauppaa ja vauraustuin. Ostin
äidilleni syntymäpäivälahjaksi käkikellon.
Illan pääharjoituksen toinen vaihe koskee esineellistä
yhteistyötä. Aloitamme sen vertaamalla papereitamme pareittain. Sitten kokoamme
paloistamme yhden yhtenäisen teoksen. Huomaan, että olen sittenkin jollakin
tavalla kiintynyt palaseeni. Sanon apuopettajalle, että en haluaisi luopua
siitä. Hän lohduttaa, että saan palani takaisin. Kiintymykseni ei luullakseni
johdu siitä, että paperi olisi kasvanut omaehtoiseksi ystäväkseni tai muuksi empatiani
herättäjäksi. Luultavampaa on, että olen leimannut palan omakseni ja tottunut
siihen.
Yhteisen pahviteoksen kokoamisperusteeksi muodostuu kestävän
kosketuksen periaate. Yritämme asettaa oman palamme niin, että se olisi
pysyvältä tuntuvassa kontaktissa ainakin yhteen muuhun palaan. Vaaka-asento
lisää rakennelman kestävyyttä, joten tuloksena on nippu samansuuntaisia putkia.
Minusta se näyttää lievästi lohduttomalta. Olen yrittänyt torjua mielestäni
sanan "siilo", siis pelkkää siiloa ilman "viljaa". Nyt
silkka siilo käy väkisin mielessäni. Nuohan ovat kuin ylenmääräisestä
ohjusparvesta kesken matkaansa vierekkäin pudonneita yksilöitä. Modernin
maailman loppu. Se ei kyllä ollut tarkoituksemme. Parvemme menee arveluttavaan
suuntaan, vaikka itse kukin kulkee kauniissa kahdeksikossa. Sitten yksi meistä
nostaa yhden paperirullan pystyyn. Ponteva optimismi astuu esiin. Siinä on tehdas.
Modernin maailman alku. Mutta optimismi on vanhanaikaista ja vähän höhlää, eikä
tuo nyt ole oikein muutenkaan...
Tulkinta
Sitten Olavi astuu paikalle ja laittaa koko rakennelman
uusiksi muutamalla suvereenilla liikkeellä. Puhkeamme spontaaneihin
suosionosoituksiin ja siirrymme harjoituksen kolmanteen vaiheeseen, jota voisi
ehkä kutsua paperisuhteen lihallistamiseksi.
Tehtävänä on vaihtaa paperi jonkun toisen kanssa, tehdä sille
viisi toisiinsa liittyvää tekoa, painaa ne mieleen, esittää ne ensin paperin
kanssa sellaisinaan ja sitten ruumiillisena performanssina. Vaihdan paperia
Janinan kanssa. Minun paperini ei esitä mitään, mutta Janinan paperi esittää minun
mielestäni tapiirikuonoista virtahepoa. Janina vahvistaa myöhemmin havaintoni.
Kyllä, kyllä se on virtahepo. Ja toisin päin käännettynä lintu.
Muut miettivät rennon oloisina tehtäväänsä, mutta minulla on
vaikeuksia. Ne alkavat paperin esittävyydestä. Mitkä voisivat olla ne viisi
tekoa, jotka tekisin tapiirikuonoiselle virtahevolle? Eikö olisi parempi antaa
virtahevon olla omissa oloissaan? Itse Isä Jumala kehuu Jobille virtahevon
lanteiden voimaa ja vatsalihasten väkevyyttä. Rapsuttaisinko siis luomakunnan
jalointa luomusta ensin leuan alta, sitten korvalliselta, taputtaisinko sitä
sitten olalle? Se olisi tungettelevaa touhua. Entä miten minä siitä esityksen
tekisin? Rapsuttelisin ja taputtelisin ensin paperia ja toistaisin sen jälkeen
samat rapsuttelun ja taputtelun eleet vähän laajempina ilmassa ilman
paperia? Minun pitäisi tietysti
esittää eräänlaisena tanssina ne vanhat tunteet, jotka ovat viiden tekoni
pontimena ja uudet tunteet, joita tekoni luovat. Mutta miten tanssisin ilmi sen
lievän, mutta silti toimintaani hallitsevan nolostumiseni, jota tunnen
tapiirikuonoisen virtahevon edessä? En tohdi tehdä sille mitään. En keksi!
Onneksi esiintyminen on vapaaehtoista.
Tiedän hyvin, että myös tulkintojen tekeminen on
vapaaehtoista. Niiden heittely on kyllä hyvin usein hauskaa, mutta jos se ei
joskus ole sitä, niin niiden tekemisen voi lopettaa kaikessa rauhassa.
Pakkotulkitseminen voi olla pahastakin. Pirkko Koski (2005,
8) toteaa ohimennen, että kukaan ei pitänyt sodan jälkeen August Strindbergin
Neiti Julieta luokkanäytelmänä. On siinä ollut pakkotulkeilla pakkotöitä ennen
kuin sisällöltään noin ilmeisen mieletön yksimielisyys on saavutettu. Voi
kamala!
Hyvästä vapaehtoisuutta koskevasta tiedostani huolimatta olen
jotenkin jämähtänyt ajatukseen, jonka mukaan tulkitseminen ja tulkinnoista
kertominen olisi minulle velvollisuus. Ajatukseni on väärämielinen, mutta minun
on hyvin vaikea horjuttaa sitä.
Toisten esitykset mursivat harmistuneen hajamielisyyteni.
Harjoitteiden esityksellinen vaikuttavuus oli taaskin kummatuttavaa ja
rohkaisevaa. En hahmottanut kaikista paperisuhteen ja kehon performanssin
yhteyttä, mutta luulen, että sitä ei välttämättä tarvinnutkaan hahmottaa.
Riikan käsissä paperi eli kehollisella osuudellakin. Rautatien rytmit ja Olavin
vahva osallistuminen kannustivat häntä. Hugo ja Tilda puolestaan juhlistivat
komeasti Marikan esityksen lattiaa pitkin takaperin liukuvaa loppuhuipennusta.
Lattiaa käytettiin hienosti monessa esityksessä, tai siis
harjoitteessa. En ymmärtänyt
esityksiä (tai siis...) esineen ja
esittäjän välisen empatiasuhteen luomisen ilmauksiksi, vaan mieluumminkin
paperisuhteesta vapautumisiksi. Lyhyissä esityksissä oli usein kaksi yllättävää
käännettä. Minusta tuntui, että niissä jätettiin hyvästit paperille ja otettiin
suopea yhteys omaan itseen ja huhuiltiin mahdollisesti myös joitakuita muita
lihallisesti eläviä olioita.
Kotiin lähdettäessä muisteltiin harjoitteita. Viime viikko
ei varmasti ollut unohtunut keneltäkään. Tämänkertaisessa harjoituksessa ei
ollut samaa harrasta intensiteettiä kuin viimeviikkoisessa. Kauhunsekaisesta
pelosta ei tuntunut häivähdystäkään, vaikka muutama modernin maailman mielikuva
käväisikin mielessäni. Tässä oli jotakin muuta tärkeää. Joku sanoi, että viime
viikolla oli leikki kaukana. Nyt leikki oli lähellä.
Pertti Julkunen
KIRJALLISUUS:
Borgeson,
Jess & Long, Adam & Singer, Daniel. (1989) William Shakespearen
kootut teokset (lyhennelmä). suom. Tuomas Nevanlinna. Ilman mainintaa
monistuspaikkakunnasta: Ilman mainintaa kustantajasta.
Koski, Pirkko. (2005) Strindberg ja suomalainen teatteri.
Vantaa: LIKE.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti